Näin aiheeseen huonosti perehtyneelle maallikolle on hiukan hämmentävää se, että Jeesus ratsastaa Jerusalemiin kahdesti vuodessa. Kuninkaan ratsastukset - tai siis nämä kyseiset pyhät - ovat kuitenkin luonteeltaan erilaiset. Ensimmäinen adventti, paitsi aloittaa  kirkkovuoden, virittää joulun odotuksen. Ratsastus aloittaa matkan kohti suurta perhejuhlaa. Siihen hoosiannaan ei liity mitään sekoitettua, se on puhtaan iloinen huuto.

Tämä jälkimmäinen ratsastus on surumielisempi. Palmusunnuntain kun itselleen kuvittelee kuviksi, näkee, miten hurraavan väkijoukon selkien takana jo kuiskutellaan, punotaan juonia ja syytellään. Suosio vaihtuu syytökseen tuossa tuokiossa.

Omasta lapsuudestani muistan palmusunnuntain hauskana päivänä, kun kavereiden kanssa käytiin virpomassa kaikissa naapuritaloissa. Oksat koristeltiin yhdessä edellisenä päivänä ja sunnuntaina sitten kokoonnuttiin jonkun kotiin pukeutumaan noidiksi. Posket maalattiin punaisiksi, hameita oli monta kerrosta päällekkäin. Sittemmin olen tietysti saanut ymmärtää, että olimme pahan kerran sotkeneet kaksi traditiota, virpomisen ja trullit, kristillisen perinteen ja taikauskon. Nykyinen virpojapolvi puolestaan tarttuu usein Harry Potterin koulun velhonhattuihin kierrokselle lähtiessään.

Omille lapsilleni olen antanut mahdollisuuden nauttia samankaltaisesta iloisesta palmusunnuntaista kuin itselläni aikanaan oli. Eilen oksia koristellessa totesin kuitenkin, etten osaa enää itse nähdä palmusunnuntaita iloisena juhlana. Se on alkusoitto hiljaiselle viikolle. Kärsimysnäytelmä on aivan kohta edessä, ja ilo tulee vasta sen jälkeen.