Kun olin lapsi, äitini kauneuspussukassa oli nuhruinen käsipeili, jonka kääntöpuolella luki:

Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.

(Joh. 3:16, vuoden -38 käännös)

Pienoisevankeliumin alla luki myös

Toisella puolella näet sen, jota Jumala niin on rakastanut.

Pienenä tyttönä tykkäsin hipsiä kylpyhuoneeseen, kaivaa peilin esille, lukea tekstin ja kurkistaa sitten toiselta puolelta löytyvää kuvaa. Aina sieltä löytyi sama iloinen, vaaleatukkainen ja harmaasilmäinen pikkutyttö.

Katsoin eilen illalla pitkästä aikaa pitkään peiliin. Olen viime päivät ollut hyvin, hyvin väsynyt ja kieltämättä sen huomaa peilikuvasta. Ikäkin tekee tehtävänsä, vaikka todennäköisesti olen vasta alle puolenvälin tätä aikamatkaani. Mietin, mitä rakastettavaa siinä peilissä näkyvässä naisessa on. Väsymyksestä huolimatta totesin, etten vaihtaisi kasvojani toisiin. Kurtut silmäkulmissa ja otsan syvenevät juonteet kertovat nauramisesta, itkemisestä ja huolehtimisesta. Se on ihmisen osa, ja epätäydellistä (ja väsynyttäkin) ihmistä voi rakastaa.