Sisäinen kirkonkelloni alkoi kalkattaa siinä määrin kovaäänisesti, että piipahdin tänään iltamessussa. Pidän meidän seurakunnan arki-illan messusta, se on lyhyydessään ja koreilemattomuudessaan kuitenkin mielestäni lämmin ja rauhallinen tilaisuus.

Kirkkoherra oli juuri palannut lomalta, ja vielä hieman hajamielinen, mutta eipä se pilannut tunnelmaa, pikemminkin lähensi häntä laumaansa, sanoisin. Toki hän on viisas ja mukava mies silloinkin, kun on oikein skarppina.  Virsiä oli vain yksi, 262, jossa kyllä riittikin säkeistöjä laulettavaksi kolmessa erässä. Pidän laulamisesta, mutta se vain harmittaa, että osaan virsiä kovin vähän. Tämänkin melodia oli etäisesti tuttu, mutta vasta kolmannessa "erässä" se tuntui niin tutulta, että uskalsin kunnolla heläytellä. Kaunis virsi kyllä.

Iltamessun pääasia on tietysti ehtoollinen. Tai onhan ehtoollinen pääasia sunnuntain pääjumalanpalveluksessakin, mutta tässä puolen tunnin tilaisuudessa sen rooli erityisesti korostuu. Väkeä oli näin kesäaikaan vain kourallinen, eikä tarvinnut jonotella.

Ehtoollinen on merkillinen juttu. En voi parhaalla tahdollanikaan väittää, että ymmärtäisin sitä, enkä aina tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kuitenkin siinä on jotakin kiehtovaa, kutsuvaakin. Kokemuksena se on minulle toistuvasti jonkinlainen pieni järkytys, kuin horjahdus elämän tavanomaiselta polulta. Alttarin ääreltä poistuu aina hiukkasen muuttuneena.