Minulla on uusi Raamattu. Se on punainen ja siinä on kyyhkynen kannessa. Olen ollut siitä kovasti tohkeissani viime päivät.

Sain Raamatun joululahjaksi seurakunnalta. Luottamushenkilöitä muistetaan joskus onnistuneilla ja joskus vähemmän onnistuneilla lahjoilla - tämä oli minun kohdallani oikein onnistunut. Ei niin, että meiltä olisi Raamattuja varsinaisesti puuttunut. Hyllystä löytyy jo kolme kappaletta nykyistä käännöstä, yksi vanhan käännöksen kappale sekä ripariaikainen pokkari Uusi testamentti nykysuomeksi. Tämä uusi kirja on kuitenkin mieluinen. Ensinnäkin, siinä ovat mukana nuo salaperäiset apokryfikirjat. Toiseksi, se on jotenkin omempi kuin nuo muut, vaikka virallisesti nekin ovat vähintään puoliksi minun.

Yhteen vanhoista Raamatuistani liittyy ikäviä muistoja eikä sitä siksi ole mukava lukea. Se nyt vain on tuossa hyllyssä. Kaksi muuta ovat vihkiraamattuja (kyllä, meillä on niitä kaksi, vaikka meidät on vihitty vain kerran) ja niihin esineinä liittyy hyviä, rakkaita muistoja mutta myös jonkinlainen korvaamattomuuden tunne (mikä on sikäli hassua, että niitä tosiaan ON kaksi). Entäs, jos se suttaantuu, entäs jos mehulasi kaatuu päälle lukiessa tai sivu repeää?

Olin siis jo muutenkin harkinnut uuden "arkiraamatun" ostamista ja nyt sain sellaisen. Uusi punainen kirja ei ole kovin arkinen mutta kuitenkin riittävän arkinen luettavaksi. Joululahjaromaanit ovat odotelleet pinossa, että malttaisin tarttua niihinkin joskus - vähäiset lukemiseen käytetyt hetket ovat melkein kokonaan kuluneet uuden Raamattuni parissa. Kaipa uudesta punaisesta kirjasta iloitseminen on ihan sallittu huvi?