Lueskelin vanhoja blogimerkintöjäni. Parin viime kuukauden aikana on tuntunut, etten saa tästä blogista oikein enää otetta - tuntuu ettei ole sellaisia ajatuksia, jotka kannattaisi kirjoittaa ylös. Toisaalta ihan viime päivinä olen tuntenut taas pientä kirjoituskutinaa. Ehkä blogi rupeaakin kiinnostamaan taas enemmän. Vanhoja merkintöjä lukiessa tuntui, että siellä täällä olen tosiaan tehnyt jonkun itselleni ja etsinnälleni tärkeän oivalluksen.

Etsintäretkelläni - joka toki alkoi jo paljon aiemmin kuin tämä blogi - olen kulkenut yllättävän pitkälle. Puolitoista vuotta sitten arvioin, että tämä retki on erilainen kuin aiemmat etsimisen vaiheeni. Se on totta, olen nimittäin tullut paljon, paljon pitemmälle kuin koskaan aiemmin: niin pitkälle, että paluuta aikaisempaan ei enää ole. Etsiminen ja usko muuttavat ihmistä - enkä voi enää jättää leikkiä kesken tai yrittää olla, kuin en koskaan mitään olisi etsinytkään.

Muuttuminen ei ole välttämättä helppoa tai edes mukavaa. Toisaalta voi olla vaikea ymmärtää, että muut ihmiset eivät kaikki jaakaan mielenkiintoani aiheeseen. Toisaalta aihepiiri on niin henkilökohtainen ja arkakin, että haluaa jotenkin pysytellä sen kanssa katseilta suojassa. Polulla on ollut ja toivottavasti myös tulee olemaan monia antoisia ja riemastuttavia välietappeja - mutta myös epävarmuutta siitä, mihin valitsemani reitti johtaa.

(Tällaisesta ei voi kirjoittaa osuvasti. Lauseisiin tulee ihan liikaa kielikuvia.)