Huomasin viime viikon Kotimaassa graduntekijän ilmoituksen: hän pyysi pienten lasten vanhempia kirjoittamaan rukoilemisen opettamisesta. Jäin muistelemaan sitä, miten itse opin rukoilemaan.

Minua ei nimittäin koskaan opetettu rukoilemaan vaan opettelin sen itse. Muistan hyvin, kun ensimmäisen kerran oivalsin, että minäkin voisin rukoilla. Koulun uskontotunnilla opettaja kysyi, kuinka monella luokassa oli tapana rukoilla iltarukous. Aika moni kaverini viittasi. Asia jäi jotenkin vaivaamaan minua. Olisiko hyvä rukoilla joskus? Pitäisikö rukoilla? Olin kolmannella tai neljännellä luokalla, eli yhdeksän- tai kymmenenvuotias.

Uskonnonkirjassa oli rukous, jonka opettelin ulkoa. Otin tavaksi rukoilla sitä iltaisin. Saatoin myös rukoilla omilla sanoilla. Jos illalla tai yöllä oikein kovasti pelotti, rukoileminen helpotti. Tuntui siltä, että joku ystävällinen oli läsnä ja lempeästi nosti pelon pois yltäni. Toisaalta, kun rukoilemisesta oli tullut tapa, koin, ettei tuota ihmeellistä helpotusta välttämättä tapahtunutkaan. Ajattelin, ettei rukoileminen toimi, jos sitä tekee liian usein.

Samaten muistan lapsena rukoilleeni apua, jos jouduin johonkin ikävään tilanteeseen. En muista tilanteita tarkkaan – ehkä avain tai bussilippu oli hukassa tai piti soittaa äidille eikä ollut kolikkoa puhelinkoppiin. Koin, että rukoukseeni vastattiin silloin, kun olin oikeasti ”pulassa” tai ilman omaa syytäni hankalassa tilanteessa: lippu löytyi tai naapurintäti tuli avuksi. Sen sijaan, jos olin vaikkapa jättänyt läksyt tekemättä tai muuten itse aiheuttanut pinteeni, Jumala ei vastannut vaan sain itse selvittää sotkuni. Päättelin, että Jumala haluaa minun ottavan vastuun omista tekemisistäni, mutta tulee avuksi, kun oikein tarvitsen.

En muista koskaan puhuneeni rukoilemisesta vanhemmilleni tai muille läheisille aikuisille. Yhden ystävän kanssa joskus hieman keskustelimme rukoilemisesta, mutta sekin taisi olla vasta myöhempinä vuosina. Rukoileminen oli siis äärimmäisen yksityinen asia, minun ja Jumalan välinen juttu.

Ehkä tämän takia olen äitinä ollut kovin ihmeissäni siitä, miten rukoilemista voi opettaa. Rukoileminen voi nousta lapsesta itsestään, ja oivallusta on vaikea tehdä toisen puolesta. Toisaalta, mahdollisuuksia oivalluksiin voi varmasti tarjota.