Kiirastorstai ei sujunut niin kuin olin suunnitellut: piti lähteä töistä ajoissa, siivota pikaisesti koti, laittaa päivällinen myös ajoissa ja karata sitten perheeltä iltamessuun. Toisin kävi. Esikoinen ei ilmaantunut koulusta ajallaan ja häntä sitten etsittiin sieltä ja täältä, kunnes puolentoista tunnin jälkeen löydettiin - oli unohtunut kaverin kanssa leikkimään. Lasten päivällistä ei voi jättää laittamatta, ja siivoaminenkin oli enemmän kuin tarpeen, joten se, mikä jäi väliin, oli äidin kirkolle karkaaminen.

Olin yllättynyt siitä, miten pettynyt olin. Harmistunut, kiukustunut, vihainenkin - vaikka itsehän tein päätöksen jättää lähtemättä. Keksin kiirastorstain ehtoollisen vasta vuosi sitten. Aiemmin olen käynyt jumalanpalveluksessa pääsiäispäivänä tai pääsiäisyönä, jos olen käynyt ollenkaan. Pitkäperjantaina olen hiljentynyt itsekseni. Viimevuotisen kokemuksen muisto oli niin hyvä, niin kirkas, että odotin tosiaan pääseväni uusimaan sen.

Jäin ilman ehtoollista tänä iltana, mutta sain tilalle tilaisuuden itsetutkiskeluun ja tämän uskonetsimisprojektini syiden pohdiskeluun. Joudun tunnustamaan, etten tiedä, miksi tämä on minulle niin tärkeää ja juuri nyt ajankohtaista.

No, pääsen kirkkoon lauantaiyönä. Se on jo sovittu tuon katoilevan lapsen kanssa. Menemme yhdessä.