Otimme tyttäreni kanssa varaslähdön pääsiäissunnuntaihin menemällä pääsiäisyön messuun jo myöhään lauantain puolella. Oli harvinaisen rauhoittava kokemus jumalanpalveluksesta, vaikka omat kommervenkkinsä onkin siinä, että ottaa 8-vuotiaan mukaan klo 23 alkavaan tilaisuuteen. Lapsen kanssa osaa itsekin nähdä monet asiat lapsenomaisesti.

Oli mukavaa hiipiä pimeään ja hiljaiseen kirkkoon. Paikka on tuttu ja minulle tärkeä, mutta harvoin olen tuntenut itseäni yhtä tervetulleeksi kuin viime yönä. Tuntui, että hämärä ympärillä suorastaan kuiskutti meille tervetulotoivotuksiaan.

Pidän pääsiäisyön messussa siitä, että valo pikkuhiljaa lisääntyy. Tuohusten sytyttäminen yksi kerrallaan valaisi kirkkoa jo niin paljon, että sähkövalojen sytyttäminen tuntui miltei tarpeettomalta. Itsestäni tuntui, että tuohusten makea tuoksukin julisti pääsiäisjuhlaa ja paaston päättymistä. Tytär oli innoissaan tuohuksesta mutta ei jaksanut pitää sitä kädessä kovin kauaa - kuuman vahan valuminen varmaan pelotti. Kiitosvirsi jäi minulta laulamatta, kun en pystynyt kahden tuohuksen kanssa etsimään virsikirjasta oikeaa sivua... mutta ei se mitään. Ajatuksissa olin mukana.

Sen verran väsynyt tyttö oli, että rupesi nuokkumaan olkapäätäni vasten loppupuolella. Hän jaksoi kuitenkin olla loppuun asti ja tulla kanssani ehtoolliselle. Tunnelmassa mukavaa oli se, ettemme saaneet lainkaan kummastuneita katseita vaan ainoastaan iloisia ja ymmärtäväisiä hymyjä. (Lasten kanssa kirkossa se ei ikävä kyllä aina ole selvää.) Ilahduttavalta tuntui myös kirkkoherran vilpittömän riemastuneet hyvän pääsiäisen toivotukset lapselleni messun päätyttyä.

Kotimatkalla näimme pääsiäispupun kadulla. Aamulla pupun tuomia munia sitten etsittiin ja löydettiin olohuoneesta. Itselläni on ollut koko päivän hyvä ja rauhallinen olo. Ulkona on pilvistä mutta sisälläni paistaa aurinko. On pääsiäinen.