Tapasin kadulla sattumalta rippileirini papin, ensimmäistä kertaa ehkä kymmeneen vuoteen. Olin ihan varma, ettei hän enää muistaisi minua, mutta muistipa sittenkin ja tervehti iloisesti. Jälkikäteen tulin ajatelleeksi, että hän on yksi niistä yhden käden sormilla laskettavista ihmisistä, joiden muistan toivottaneen minulle henkilökohtaisesti siunausta.

Tutkailin taas tuota hyllystä löytyvää Katekismusta. Näin se toteaa siunaamisesta:

Kun siunaamme toisiamme tai pyydämme siunausta itsellemme, voimme luottaa siihen, että kolmiyhteinen Jumala kääntyy meidän puoleemme ja on meidän kanssamme.

Viitisentoista vuotta sitten, ollessani parikymppinen opiskelijatyttö, yritin kovasti suhtautua yhtä kielteisesti uskontoon kuin silloinen lähipiirini, lähinnä opiskelukaverit. Sellaisen pyristelyn keskellä satuin silloinkin sattumalta vastakkain rippipappini kanssa. Vaihdoimme muutaman sanan, emme monta, ja hän toivotti minulle siunausta. Edelleen muistan sen hämmennyksen ja lämmön, jonka toivotus toi mukanaan. Siunaus kulki mukanani pitkän aikaa.

Läheisissäni ei juuri ole ihmisiä, jotka olisivat avoimen uskonnollisia. Toisen ihmisen siunaaminen on jotakin, joka tuntuu olevan kuin toisesta kulttuurista. Edesmennyt anoppini oli harvoja poikkeuksia, mutta eipä hänkään siunauksia usein herennyt jakelemaan. Itsekään en uskaltaisi ääneen toivottaa siunausta kenellekään, vaikka nukkuville lapsilleni pyydänkin silloin tällöin siunausta. Sitä hauskemmalta on tuntunut, kun olen työasioissa kirjoitellut sähköpostia erään itselleni aivan vieraan pohjoiskarjalaisen nuorisotyönohjaajan kanssa, joka allekirjoittaa viestinsä ”siunauksin, Timppa”. En ehkä koskaan tapaa Timppaa elävässä elämässä, mutta sähköpostisiunausta osaan arvostaa.