En olet koskaan ajatellut itseäni uskovaisena. Jos minulta on kysytty - varsinkin nuorempana - olenko uskovainen, olen vastannut kieltävästi. Kuitenkin olen suurimman osan elämääni ainakin jollakin tapaa uskonut Jumalaan, ja katson olevani kristitty. Siis ei-uskovainen kristitty?

Muistan, että lukioaikoina minulla oli ystäviä, jotka olivat "uskossa" ja muodostivat jonkinlaisen löyhän ryhmän. He kävivät iltaisin jossakin Sanan kulmalla eli "Saniksella", jossa oli muita uskossa olevia nuoria. Olin ehkä kerran mukana, ja minua pyydettiin innokkaasti mukaan jonnekin leirillekin. Ehkä pyyntö oli liian innokas, tai usko liian varmaa, mutta minusta nämä uskovaiset olivat porukkana vähän pelottavia. Tuntui siltä, että minut yritettiin nielaista mukaan johonkin sellaiseen, jonka aitoudesta en ollut itse varma.

Ehkä vastentahtoisuuteni leimautua uskovaiseksi juontaa juurensa osittain noista ajoista. Vaikka olen aina uskonut, tavallaan, en ole koskaan kokenut sellaista varmuutta kuin nuo 16-17-vuotiaat nuoret. Siksi en ole myöskään koskaan katsonut olevani omine uskoineni varmemmin oikeassa kuin muu maailma.

Minulle usko on hyvin yksityinen asia. Minulla ei ole kovin kummoista hengellistä taustaa. Kotona ei käyty kirkossa tai edes opetettu iltarukousta. Omat hengelliset etsintäni olen tehnyt partioleireillä, tyttökirjoja (no aikuisena vähän muitakin kirjoja) lukiessa ja varmaan koulun uskonnonopetuksellakin oli osansa. Rippikoulun arvo ei minulle ollut hirmuisen suuri.