Katsoin eilen sunnuntaina TV:stä tulleen elokuvan. Oli mielenkiintoinen tunti espoolaisessa karmeliittaluostarissa. Elokuva oli rauhallinen, hiljainen, kauniskin - ja jäi mietityttämään monella tavalla.

Ensinnäkin totesin, etten oikeastaan ymmärrä, mitä rukous on. On vaikea ymmärtää, että jonkun ihmisen elämän keskeinen sisältö ja päämäärä on rukoileminen. Että luostari sääntöineen on olemassa siksi, että sen jäsenet voisivat keskittyä rukoilemiseen. Onhan se nyt oikeastaan aika hassua: naisia on raahattu Kaliforniasta ja Keniasta Suomeen, jotta he voisivat pysytellä yhdessä talossa ja yhdellä pihamaalla rukoillakseen.

En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, että Suomessa sijaitsevassa luostarissa ei ole yhtään suomalaista - vaikka täällä ei katolisia paljon olekaan. Nostan tässä epäolennaisuuksia, mutta hieman hätkähdin tätä: karmeliittasisaret ja katolinen pappi puhuivat kaikki murtaen suomea. He rukoilivat suomeksi - olivat opetelleet hankalan kielen. Millainen merkitys luostarilla on Suomen katolisille? Miksi täällä pitää olla karmeliittaluostari?

Mutta takaisin olennaiseen, eli rukoukseen. Katekismus määrittelee rukouksen sydämen puheeksi Jumalan kanssa. Kotien rukouskirja kuvaa rukoilemista olemiseksi, viipymiseksi Jumalan edessä. Ehkä olen liiaksi ajatellut rukousta sanoitetuksi puheeksi, vähän niin kuin keskusteluksi, jossa pitäisi olla jotakin keskusteltavaakin - elettyä elämää. Viipymistä Jumalan edessä voi

Itse en rukoile kovin usein, siis risti käsiäni ja puhu selkeitä sanoja Jumalalle. Sen sijaan virsiä laulelen päivittäin - ja se taitaakin olla sama asia kuin rukoileminen.