Olen junamatkoilla töihin ja töistä kotiin lukenut ja yrittänyt ymmärtää Heikki Kotilan hiljaisuuden liikkeestä kertovaa artikkelia tuossa pari postausta takaperin kehumassani kirjassa Pyhän kosketus luonnossa. Lukeminen junassa sujuu kohtalaisesti, ymmärtäminen on sitten vielä hiukkasen haastavampaa.

Kotilan kuvaamat hiljaisuuden liikkeen ekologiset ulottuvuudet jäävät kyllä mieleen mietityttämään. Viittaus hitauden kulttuuriin on niitä, joista saan helposti tukevan otteen - hitaus vs. kiire on sellainen pariskunta, jonka väliseen köydenvetoon myös ympäristökasvattaja pyrkii osaltaan osallistumaan.

Hiljaisuus on kiinnostavaa. En ole koskaan ollut järjestetyssä hiljaisuuden retriitissä, mutta toki hiljaisuutta etsinyt - ja edistänytkin - muuten elämässä. Onhan esimerkiksi partiotoiminnassa vahvoja hiljaisuus-perinteitä. Hiljaisuuden liikkeeseen liittyvät teologiset näkökulmat sen sijaan ovat minulle vieraita.

Teologian kieli on minulle aika vierasta. Tässäkin artikkelissa olen joutunut pähkäilemään hankalien termien kanssa: vaikkapa sanaa ubikviteetti en totisesti ole ennen kuullut. Onneksi Kotila myös selittää käyttämiään käsitteitä.

Suosikkilauseeni artikkelissa on kuitenkin tämä (sivulla 161):

Hiljaisuuden viljelyn kautta saadut kokemukset opettavat, että ihminen tarvitsee kelttiläistä ilmaisua käyttäen "ohuita paikkoja", joissa hän voi kokea tuonpuoleisuuden kosketuksen tässä hetkessä.

Pidän kovasti tuosta ilmaisusta "ohuet paikat". Se kuvaa minusta erittäin hyvin sitä tunnetta, kuinka toisinaan, joissakin paikoissa, joinakin hetkinä verho hieman heilahtaa ja saa hiukkasen tavoitettua sitä, mikä toisella puolella on.