Vaikka muutama postaus takaperin vaadinkin Jeesusta takaisin laulun sanoihin, täytyy minun myöntää, että Jeesus on toisinaan aika kova pala purtavaksi.

Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani."

(Joh. 14:6)

Kuulostaa kauniilta, kiehtovalta, kutsuvaltakin. Mutta voiko siihen ihan tosissaan uskoa? Siis, ettei kukaan pääse Jumalan luo muutoin kuin Jeesuksen kautta. Entäs ne, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan Jeesuksesta? Kastamatta kuolleet pikkulapset, muiden uskontojen harjoittajat, ennen Jeesusta eläneet sukupolvet? Eikö heillä tosiaan ole mitään asiaa Isän luo? Eihän se niin voi mennä.

Ja toisaalta: voiko olla uskomatta, että Jeesus on "tie, totuus ja elämä"?

Luin reilu vuosi sitten suurella mielenkiinnolla emeritusprofessori Antti Eskolan kirjan "Yksinkertainen usko". En ole kaikesta samaa mieltä Eskolan kanssa, mutta tunnistan hänen kuvauksensa yksinkertaisesta uskosta. Kun panen silmät kiinni ja kuvittelen maailman ilman Jumalaa ja Jumalan kanssa, minusta itsestäni löytyy vastaava taso, pohjimmainen varmuus (tai ainakin liki varmuus) Jumalan olemassaolosta - siitä, että "jotakin on".

Tätä samaa yksinkertaista varmuutta en pysty tuntemaan siitä, että Jeesus oli Jumalan ainoa poika. Jeesus-uskossani osaan olla vain osittain varma. Mutta riittääkö 85% usko?

Uskonasioiden pyörittely tuo muistoja siitä, kun lapsena yritin kuvitella ääretöntä avaruutta. Ajattelin ensin niin kauas kuin osasin, sitten vielä kauemmas ja vielä kauemmas, eikä avaruus loppunut sinnekään. Sen ajatteleminen suorastaan sattui. Lopulta tuntui turvallisemmalta ajatella vain vähän.

Kotikirkon penkissä alttaritaulua katsellessa ei tarvitse kamalasti miettiä. Voi olla vain ja ottaa Jeesuksen lämpimän surumielisen katseen vastaan. Tie, totuus ja elämä.