Lasten kasvattaminen on monella tapaa vaikeaa, eikä hengellinen kasvatus ole siitä helpoimmasta päästä. Minua itseäni ei ole lapsena juuri kristilliskasvatettu - jollen aivan erehdy, ensivisiittini johonkin jumalanpalveluksen tyyppiseen oli koulun joulukirkko. Tästä syystä minun on melko vaikea ymmärtää ns. lapsenuskoa, eikä vaikkapa iltarukouksen opettaminen ole ollut helppoa tai itsestään selvää.

Taustassani on hyvätkin puolensa: mikään uskontoon liittyvä ei ole ollut minulle pakko. Se melko keskeneräinen vakaumus, jonka olen elämäni aikana omaksunut, on oman mielenkiintoni ja pohdintani hedelmää. Toki "tietolähteinäni" on ollut melko erikoislaatuisia teologeja - Vihervaaran Anna ja Marchin perheen "pikku naiset" varmasti aikanaan ensimmäisinä muodostamassa jumalakäsitystäni.

Joka tapauksessa se intuitiivinen usko, joka minulla on, on alusta alkaen ollut samantapaista ikään kuin verhon takana olevan salatun ja korkeamman olennon tavoittelua. En koskaan uskonut joulupukin näköiseen pilven päällä istuskelevaan kaveriin, joka toteuttaisi pienimmätkin toiveeni. Sellaista lapsenuskoa en toivo myöskään lapsilleni. Voisi olla aika kova kolaus kasvaa siitä ulos.

Uskonnon pakkotuputtamisen seurauksia olen saanut seurata aivan riittävän läheltä. Voimakkaasti uskonnollisen lähiomaisen aikuisista pojista toinen on eronnut kirkosta ja aktiivinen vapaa-ajattelija. Toinenkin kertoo olleensa lapsena todella ahdistunut siitä, kun äiti kerran toisensa jälkeen odotti maailmanloppua. Ikä toi sitten uskallusta olla äidin kanssa eri mieltä.

Toivoisin osaavani herättää lapsissani kiinnostuksen hengellisten kysymysten pohtimiseen. Kiinnostuksen herääminen on kuitenkin viime kädessä heistä itsestään kiinni. Voin tarjota mahdollisuuksia, mutta en pysty kiinnostumaan heidän puolestaan.