Olen pyöritellyt mielessäni tuota ajatusta ohuista paikoista, joissa muita helpommin kokee tuonpuoleisuuden kosketuksen tässä hetkessä. Heikki Kotila kirjoittaa artikkelissaan:

Erityisiin paikkoihin sidotut kokemukset auttavat ihmistä tulemaan tietoiseksi Jumalan läsnäolosta kaikkialla. Liian helposti käy niin, että kun kaikki on pyhää, mikään ei ole enää pyhää. Kokemuksen tasolla ubikviteettiajattelu avautuu vasta sitten, kun ihminen ensin kokee Jumalan läheisyyden rajatussa ja suojatussa tilassa.

(Pyhän kosketus luonnossa, s. 161)

Listasin paikkoja, joihin minulla liittyy pyhyyden tai tuonpuoleisuuden kosketuksen kokemuksia. Totesin, että osaan liittyy vahvasti paitsi paikka myös erityinen ajankohta. Kirkot toki tuntuvat usein pyhiltä paikoilta, mutta voimakkaimmat pyhyyden kokemukset eivät välttämättä ajoitu jumalanpalvelukseen. Esimerkiksi:

  • Oman seurakunnan kirkossa pyhän voi tavoittaa kirkkosalissa mutta yhtä lailla keittiössä talkootöissä
  • Yksi tärkeä muisto liittyy pikkuruiseen italialaiseen tienvarsikirkkoon, jossa kävin yksinäni hiljentymässä
  • Helsingin tuomiokirkossa olin muutaman kerran vapaaehtoisena yöpäivystäjänä vuonna 2000, mikä teki kyseisestä kirkosta aivan uudella tavalla pyhän paikan

Luonnossa pyhyyden kokeminen on likimain arkipäivää. Sikäli kuin arkena jaksaa kulkea ulkona avoimin aistein ja ylipäätään tuntea. Erityisiä Jumalan läsnäolon kokemuksia olen löytänyt niin Saimaan rannalta, meren saaren silokallioilta, Enontekiön suolta kuin pohjoisamerikkalaisesta rannikkosademetsästä. Yhteistä kaikille kokemuksille on se, että olen ollut yksin, hiljaa.

Tuonpuoleisuuden kosketuksen, rauhan ja hyvin voimakkaan läsnäolon tunteen koin käydessäni vierailulla edesmenneitten isovanhempieni entisessä kotitalossa 30 vuoden tauon jälkeen. Myös (etenkin vanhat) hautausmaat ovat ilman muuta paikkoja, joissa verho tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä on kieltämättä ohut.