Matilda kirjoitti eilen blogissaan siitä, miten käen pesimätavat koettelevat hänen uskoaan. Itsekin tiedän luonnossa olevan paljon julmuutta, mutta suurimmat koettelijat liittyvät ennemmin ihmisen julmuuteen. Minussa on sen verran biologia, että eläinten maailman kovuus tuntuu istuvan luonnon omiin pelisääntöihin, vaikka toisinaan hurjaa onkin. Mutta voiko olla olemassa kaikkivaltias Jumala, joka sallii kaiken sen pahan, mitä ihmiset tekevät toisilleen?

Näin TV:ssä kerran haastateltavan naista, joka kertoi kokemuksistaan lähetystyöntekijänä Afrikassa. Ohjelma saattoi olla Punainen lanka, mutta varma en enää ole – tästä on vuosia. En myöskään tiedä tai muista, kuka haastateltava oli. Joka tapauksessa: Tämä nainen kertoi rankkoja juttuja mutta erityisesti ihan pari lausetta kouraisivat sydäntäni. Hän muotoili sen suunnilleen niin, että vaikutti siltä, että Jumala vastaa täällä Suomessa sellaisiinkin rukouksiin, joihin Afrikassa ei vastata. Tuon lausahduksen ja siihen liittyneen ilmeen tulkitsin itse niin, että lähetystyöhön aikanaan kirkkain silmin lähtenyt oli itse kadottanut uskonsa matkan varrella.

En odota ratkaisevani kysymystä siitä, miksi Jumala sallii pahan. Mietin sitä toisinaan silti, ja kieltämättä se vaikeuttaa hyvään ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan uskomista.

Mutta sitten iloisempi loppukaneetti: Epäilemisellä on hyvätkin puolensa. Epäily pitää nöyränä, eikä tule nostettua itseä ihmistä suuremmaksi.

Jos en voi suoraan Isän syliin juosta
ja uskon varmuudesta riemuita,
saan ahdistuksen yössä sinuun luottaa
ja ääneen huutaa: Herra, armahda!

 

(Virsi 289)