Melkein nolottaa tunnustaa, että sain Waltarin Valtakunnan salaisuuden loppuun jo useampi ilta sitten. Nolottaa siksi, että muutama ilta vierähti lukiessa pikkutunneille, ja töissä väsytti aivan valtavasti. Toisaalta ajattelen, että joskus täytyy väsähtäneen, stressaantuneen ja kiireisen työssäkäyvän perheenäidinkin päästä karkumatkalle, ja karkumatka kirjallisuuteen lienee kokonaisuuden kannalta vähiten vahingollisia pakokeinoja todellisuudesta.

Olen lukenut Valtakunnan salaisuuden lukioikäisenä, ja ehkä toiseenkin kertaan joskus parikymppisenä. Muistan olleeni sen luettuani aivan kuin huumaantunut - se keikkui pitkään "parhaat lukemani kirjat" -listani kärjessä. Samanlaista huumaantumista en kokenut nyt, mutta, kuten lukutahdista huomaa, kyllähän se edelleen imaisi mukaansa.

Waltaria on moitittu keveydestä ja viihteellisyydestä, mutta itse olen aina nauttinut hänen romaaneissaan juuri siitä, että ne samaan aikaan viihdyttävät mutta sisältävät myös sellaista monikerroksisuutta, joka kestää useamman lukemisen ja pohdiskelun. Nyt palatessani "Valtakunnan salaisuuteen" löysin siitä tarinoita, joita en taannoin huomannut lainkaan. Kiinnostava oli esimerkiksi Claudia Proculan - Pontius Pilatuksen vaimon - hahmo, joka ailahteli hengellisyyden tavoittelun ja maallistuneen roomalaisuuden väkillä melko hykerryttävästi.

Olin unohtanut sen, miten voimakkaasti opetuslapset torjuivat Markuksen tämän roomalaisuuden tähden. Olin suorastaan yllättynyt siitä, että nämä tosiaan olivat torjuvia loppuun asti. Olen vasta päässyt Apostolien teoissa Pietarin uneen, jonka jälkeen tämä ymmärtää myös ei-juutalaisten voivan seurata Kristusta, ja tosiaan, Pietarihan uneksi unensa vasta romaanin tapahtumien jälkeen.

Luulen, että lomalukemiseksi täytyy käydä hakemassa myös "Ihmiskunnan viholliset".