Olen tainnut kirjoittaa tästä ennenkin. Koska aihe ei minulle ole likimainkaan loppuunkäsitelty, palaan siihen taas: Rukoileminen on minulle vaikeaa ja melko vierasta.

Ensinnäkin, rukoileminen voi joskus tuntua vähän hölmöltä. Etenkin, jos läsnä on muita. Saatan kyllä ajatuksissani osallistua messussa luettavaan rukoukseen, ja isämeitää rohkaistun lukemaan kuorossa muun kirkkokansan kanssa, mutta pois se minusta, että muuten rukoilisin ääneen ihmisten kuullen! 

Yksin ollessakin sanojen asetteleminen rukoukseksi voi olla vaikeaa. Yritys rukoilla jää helposti tyhjäksi löpinäksi - ehkä keskittyminen siihen on vaikeaa, tai sanottavaa ei olekaan. Tai en tiedä, mitä rukoilemisella pitäisi saavuttaa, miltä sen pitäisi tuntua.

Alakouluikäisestä muistan, että koulun uskonnonkirjasta opittu iltarukous toi joskus öisten painajaisten keskelle suunnattoman huojennuksen. Pelko hävisi rukouksen myötä ja tilalle tuli pehmeä, turvallinen yö, jossa saattoi rauhassa nukkua. Kuitenkin iltarukouksen rutinoitumisen myötä tämä taianomainen vaikutus katosi. Silloinen johtopäätökseni oli, ettei rukoileminen toimi, jos sitä tekee liian usein. Nauru

Silloin  tällöin tulee luettua jonkun itseäni kokeneemman rukoilijan kirjoittamia rukouksia. Joskus ne jättävät aivan kylmiksi - ovat kuin helisevä vaski ja niin pois päin - mutta joskus jokunen koskettaa syvältäkin. Eilen tarttui hyllystä käteen taannoin lahjaksi saamani Taizén veli Rogerin kirja, joka - tunnustan - on melko lailla kokonaan unohtunut lukematta. Mutta näin kirjoittaa veli Roger:

Omakohtainen rukous on aina yksinkertainen. Luulemme usein, että rukoukseen tarvitaan paljon sanoja. Olemme väärässä. Joskus vain muutama haparoiva sana riittää kertomaan Jumalalle kaiken - niin pelkomme kuin toiveemmekin.

(...)

Pyhä Henki sytyttää sisällämme valon. Vaikka tuo valo olisi heikkokin, se herättää sielussamme halun kohdata Jumala. Ja jo halu kohdata Jumala on itsessään rukous.

Jos rukouksen näkee näin, taidan rukoilla useammin kuin luulinkaan.