Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha ei ensi silmäyksellä vaikuta kristilliseltä lastenkirjalta. En ole tarkistanut, mutta luulen, että sanaa "Jumala" ei löydy koko kirjasta. Se ei ole niin läpinäkyvän opettavainen kuin Pikku Heidi. Kirja on myös 30 vuotta myöhempää tekoa: ajalta, jolloin lastenkirja sai jo olla ensisijaisesti viihdyttävä.

 

Tästä huolimatta kirjan maailmankatsomus näyttäytyy minulle pesunkestävän kristillisenä. Siinä ei käydä kertaakaan kirkossa, kukaan ei opettele rukoilemaan eikä henkilöiden joukossa ole viisasta pastoria. Kirjan henkilöt elävät melko lailla kokonaan kristillisen tapakulttuurin ulkopuolella, englantilaisuudestaan huolimatta. Colinin parantuminen ja Maryn oma henkinen ja fyysinen kehitys kuvataan kuitenkin jonkinlaisina Jumalan ihmetekoina. Lapset itse puhuvat "taiasta", joka saa maan kasvamaan kasveja ja Colinin jalat toimimaan kymmenen turhan lepovuoden jälkeen. Dickon-pojan äiti Susan puhuu suoremmin Jumalasta. Hän viittaa Suureen ja Hyvään, joka ei välitä siitä, millä nimellä lapset häntä kutsuvat.

 

Tavallaan Salainen puutarha kertoo myös spontaanista uskonnollisuudesta. Colin ja Mary ovat molemmat kasvaneet vailla kasvatusta - uskonnollista tai muunlaista. Kuitenkin salaisessa puutarhassa heillä herää halu ymmärtää sitä, mikä on kaiken elämän takana, sekä kiitollisuus elämän antajaa kohtaan.

 

Salainen puutarha on minulla melko tuoreessa muistissa luettuani sen Neiti Keväälle noin vuosi sitten ääneen. Lehteilin sitä eilen ja mieleeni juolahti yhtymäkohtia myös ekoteologiaan. Kirjassa Jumala on läsnä puutarhassa ja luonnossa muutenkin. Luomakunnan ihanuus houkuttelee sekä ärtyisää Maryä, sairaalloista Colinia että onnetonta herra Cravenia puoleensa - "kutsuu elohon" Suvivirren sanoin. Armo on tässäkin tarjolla kaikille.