Armo käsitteenä ja ilmiönä tuntuu pakenevan käsistäni. Jatkoin Apostolien teoista luontevasti Roomalaiskirjeeseen, ja tuntuu, kuin olisi seinä noussut pystyyn. Parin ensimmäisen luvun jälkeen ei armosta ole tietoa. Näin kirjoittaa Paavali:

Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän, mutta niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha. Tuska ja ahdistus tulee jokaisen osaksi, joka tekee pahaa, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen.

(2:7-9)

Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia.

(Room. 2:13)

Tämähän kuulostaa siltä, kuin armo tai pelastus pitäisi sittenkin ansaita itse - tottelemalla lakia ja tekemällä hyvää. Olen luntannut hieman ja ymmärtänyt, että juuri Roomalaiskirjeen keskeinen viesti olisi pelastuminen yksin armosta. Jatkan siis lukemista.

Olen muutenkin mietiskellyt armoa, ja todennut sen hankalammaksi kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Miten armo toimii? Eihän armo kuitenkaan vapauta ihmistä siitä, että pitäisi yrittää tehdä oikein, eihän? Joissakin asioissa on helppo tietää, mikä on oikein, ja pyrkiä siihen. Esimerkiksi tiedän, että olisi hyvin väärin, jos pahoinpitelisin lapsiani. Jos jostakin syystä joskus löisin lastani, olisin jälkikäteen varmaan asiasta ahdistunut - voisin toki pyytää lapseltani anteeksi, mutta todellisen armahduksen tunteen voisin varmaan saada vain pyytämällä sitä Jumalalta.

Edellyttääkö armo sitä, että kadun? Vai edellyttääkö se vain sitä että uskon? Voiko uskoa ilman että ainakin yrittää toimia oikein? Voiko tietoisesti tehdä väärin ja sitten heittäytyä sen varaan, että Jumala on armollinen? Tässäpä pureskeltavaa muutamaksi illaksi.