Olen miettinyt, mistä palasista olen lapsena ryhtynyt elämänkatsomustani kokoamaan. Maallistuneen perheen vesana uskonopit eivät tulleet minulle kotoa. Tärkeimpien "teologien" joukkoon sen sijaan kuuluivat ehdottomasti klassisten tyttökirjojen henkilöt.

Johanna Spyrin Pikku Heidi tuli minulle tutuksi jo varsin varhain. Luulen, että äitini luki sitä minulle jo ennen kuin itse osasin lukea. Unohduin eilen kirjaa selaamaan, ja kovin tuttuja olivat kohtaukset ja keskustelut sen sivuilla.

Pikku Heidin hengellisiä opetuksia ovat  rukoilemaan opettelu ja toisaalta tarina tuhlaajapojasta - Jumalan armollisuus. Frankfurtissa Klaran isoäiti opettaa Heidin rukoilemaan, ja selittää myös juurta jaksain, miten rukoukseen ei aina vastata heti. Jotta asia ei jäisi epäselväksi, myös Heidi itse kokee jälkikäteen Frankfurtin ajan hyödylliseksi, ja kiittää Jumalaa siitä, että tämä ei heti vastannut pyyntöön päästä kotiin.

Tuhlaajapojan tarina taas tulee todeksi Heidin isoisässä. Isoisä on ollut jonkinmoinen tuhlaajapoika nuorena ja katkeroitunut sitten menetettyään vaimonsa ja myöhemmin poikansa. Moneen otteeseen todetaan, että hän elää epäsovussa Jumalansa kanssa. Kirjan lopussa Heidin takaisin saanut isoisä kuitenkin herkeää rukoilemaan ja pyytää anteeksiantoa tuhlaajapojan sanoin. Loppu onkin yhtä onnellista kuorolaulua.

Pikku Heidissä korostuu nimenomaan Jumalan armo. Ei koskaan ole myöhäistä palata Taivaallisen Isän luo. Vähän kyllä kohottelin kulmiani sille, kun pariin kertaan todettiin myös Jumalan unohtavan sen, joka unohtaa rukoilla. Eiköhän aika monella ole kokemus siitä, että usko Jumalaan tunkee elämään likimain kutsumatta. Kieltäydyn uskomasta, että Jumala unohtaisi ne, jotka unohtavat hänet.