Olen lukenut Roomalaiskirjettä eteenpäin, ja heti seuraavasta luvustahan se löytyi. Emme pelastu omasta ansiostamme vaan Jeesuksen kautta:

Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Jeesus Kristus on lunastanut heidät vapaiksi.

(3:22-24)

Uskon ja etiikan, tai armon ja etiikan, välinen suhde askarruttaa minua edelleen. Kuudennen ja seitsemännen luvun lain ja synnin välinen pyörittely ei auennut minulle ensimmäisellä lukemalla ollenkaan. Ei vaikka yritän sulkea ajatuksistani pois kaikenlaiset ihmistenväliset tekemiset syntinä ja ajatella sitä vain "sydämen luopumisena Jumalasta", kuten rippikoulussa aikanaan oppimani sanamuoto kuuluu.

Äskettäin löytämässäni blogissa Kirjailjan häiriöklinikka Kirsi Ellillä kirjoittaa, ettei näe uskonnollisuutta oikein elämisenä vaan mystiikkana. Ellilä perustelee sillä, etteivät uskonnolliset ihmiset todellisuudessa onnistu elämään sen paremmin oikein kuin ei-uskonnollisetkaan. Tämän uskon minäkin todeksi.

Itseäni etiikka on kiinnostanut aina - itse asiassa luulen olleeni kiinnostunut "oikeista" ja "vääristä" teoista jo ennen kuin kiinnostuin tavoittelemaan sitä tuonpuoleisuuden verhoa, jota mystiikka pyrkii leyhyttelemään. En väitä onnistuvani oikein toimimisessa erityisen hyvin, mutta aikaa ja ajatuksia olen asialle uhrannut.