C.S. Lewisin Narnia-kirjat olivat varmasti kristillisimpiä lastenkirjoja, joita minä lapsena luin. Niitä ei voi oikeastaan kutsua tyttökirjoiksi - niitä lukivat silloin, ja lukevat varmasti edelleen, pojat yhtä lailla kuin tytötkin. En kuitenkaan viitsi perustaa loputtomasti kategorioita, joten laskettakoon Narnia-havainnot myös osaksi tyttökirjateologiaa.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa "Velho ja leijona" Peter, Susan, Edmund ja Lucy löytävät vaatekaapin läpi tiensä salaperäiseen Narniaan, jossa ilkeä Valkea Velho hallitsee. Narniassa on ikuinen talvi eikä ikinä joulua. Lasten on määrä voittaa velho ja nousta hallitsemaan neljälle valtaistuimelle, mutta Edmund pettää porukan ja joutuu velhon valtaan. Merentakaisen kuninkaan poika Aslan, kultainen leijona, joutuu uhraamaan itsensä pelastaakseen Edmundin. Aslan häpäistään ja surmataan, mutta aamunkoitteessa hän herää henkiin, ja velho voitetaan taistelussa. Lapset kruunataan kuninkaiksi ja kuningattariksi, ja he hallitsevat Narniaa hyvin, kunnes palaavat takaisin omaan maailmaansa.

Kirjan tarina ei ole aivan yhtenevä pääsiäiskertomuksen kanssa, mutta näin aikuisen näkökulmasta yhteys Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen on täysin selvä. Huvittavaa kyllä kymmenvuotiaana en nähnyt moista yhteyttä, vaan olin todella hämmästynyt, kun luokkakaverini siitä huomautti.

Aslanin hahmo ja ja persoona lienee kuitenkin muovannut käsitystäni Jumalasta varsin voimakkaasti. Aslan on samalla kertaa pelottava ja hyvä, kaunis mutta mahdoton katsoa suoraan. Hän tietää tapahtumista, joita ei ole nähnyt, ja on samaan aikaan ankara ja lempeä. Kaipaus Aslanin luo tulee esille moneen otteeseen eri kirjoissa. Sarjan viimeisessä osassa maalataan kuva maailmanlopusta ja sen jälkeisestä maailmasta, jossa kaikilla on hyvä olla. 

Satu on vahva keino vaikuttaa nuoreen mieleen.