Minulla on pöytälaatikossa keskeneräinen novelli, joka käsittelee uskon kutsua. Koska en ole aikeissa julkaista lähiaikoina kaunokirjallista teosta, rohkenen kertoa novellin perusasetelman tässä. Tiedätte sitten, jos törmäätte tällaiseen tarinaan jossakin kirjassa, että idea oli alun perin minun.

Joka sunnuntaiaamu mies pukee juoksuvaatteet ylle ja panee lenkkitossut jalkaan. Hän huutaa heihein vaimolle ja tyttärelle ja lähtee ulos ovesta. Pihalla hän pyrähtää juoksuun, juoksee kulman taakse autotalliin, missä riisuu lenkkivaatteet ja vaihtaa päälleen siistin asun. Sitten hän kävelee läheiselle kirkolle ja osallistuu jumalanpalvelukseen. Messun jälkeen hän vaihtaa lenkkivaatteet takaisin ja juoksee lyhyen lenkin saadakseen itsensä hikiseksi.

Lähtöasetelma on tämä, ja mitä sitten tapahtuu, kerrotaan keskeneräisessä novellissa sitten, kun se joskus valmistuu. Tarinalla on kuitenkin kaksikin keskeistä aihetta, joita se pyörittelee. Ensinnäkin, tässä meidän kulttuurissamme usko on niin yksityinen asia, ettei siitä aina puhuta edes puolisolle. Toiseksi, joskus usko voi tunkea elämään täysin kutsumatta. Tänään puutun kuitenkin vain ensin mainittuun.

Taannoin raamattupiirissä jutustelimme siitä, miten suhtauduttaisiin ihmiseen, jonka paidassa lukisi "I love Jesus". Totesimme yksin tuumin, että höpsähtäneenähän sellaisen paidan kantajaa pidettäisiin. Paidassa voi hyvin lukea "I love New York", vaikka asianomainen ei olisi koskaan kaupungissa käynytkään. Jeesusta ei kuitenkaan sovi rakastaa liian julkisesti.

Välillä uskon yksityisyys saattaa väsyttää. Olenkin leikitellyt ajatuksella, että ryhtyisin taas käyttämään ristiä kaulassani. Se on kuitenkin toistaiseksi jäänyt kokeiluasteelle - rippiristini on niin kovin, kovin tyttömäinen, että se tuntuu vieraalta perheenäidin kaulalla. Harkitsen siis asiaa edelleen.