Olen lukenut Paavalin ensimmäisen kirjeen korinttilaisille ja yrittänyt sulatella sitä päivän, pari. Kirje on merkillinen kokoelma seurakunnan kurinpalautusta, käytännön neuvoja, apostolin aseman puolustamista sekä syvälle luotaavia perimmäisten kysymysten pohdiskeluja.

Nyt pitkän miettimisen jälkeen täytyy todeta, että juuri sekalaisuus tekee kirjeestä aidon. Se käsittelee juuri niitä asioita, joista Paavali halusi tietylle seurakunnalle tietyssä tilanteessa kirjoittaa. Hän tuskin arvasi kirjoittaessaan, että kirje kuuluu vielä liki kahdentuhannen vuoden kuluttua kristittyjen pyhään kirjaan.

Miten Paavalin antamiin kristitylle sopivan käytöksen ohjeisiin tulisi tänä päivänä suhtautua? Jos ajattelisin, että kaikkea pitää noudattaa kirjaimellisesti, en olisi voinut leikkauttaa tukkaani lyhyeksi enkä ruveta seurakuntani luottamushenkilöksi, koska olen nainen. Omasta näkökulmastani molemmat säännöt tuntuvat varsin absurdeilta. Jos taas ajattelen, että jotakin ohjetta ei tarvitse noudattaa nykyaikana, tarkoittaako se, että mitään muutakaan ei tarvitse?

Kun kirjettä tarkastelee kokonaisuutena, on sen keskeinen viesti mielestäni tämä: Eletään ihmisten keskellä ihmisiksi. Kristittyjen ei ole tarkoitus aloittaa vallankumousta. Oma, melko vapaa tulkintani on, että pohjimmiltaan Paavalin siveys- ja käytösohjeet kehottavat ihmisiä tavoittelemaan kohtuullisuutta. Mikään lepsu kaveri Paavali ei ole - hän vähän uhkaileekin kurittomia korinttilaisia välillä, kuulostaa suorastaan tylyltä - mutta tämän kohtuuden minä kuitenkin löydän kulkemassa punaisena lankana useimmissa kirjeen luvuissa.

Lisäksi kirjeen keskeinen viesti tulee 13. luvussa, joka varmaan onkin tämän Raamatun kirjan tunnetuin ja lainatuin luku. Se ei olekaan ihme, onhan koko luku silkkaa runoutta: 

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Tämän tekstin äärellä tulee nöyrä olo. Olkoon näin.