Luen Neiti Keväälle iltasaduksi L.M. Mongomeryn Annan nuoruusvuosia. Anna kuuluu lapsuuteni merkkihenkilöihin - suosikkeihini kuului runsaasti muitakin kirjoja, mutta yksittäisenä henkilönä hän oli varmasti suosikkini. Olemme tyttären kanssa päässeet vasta alle puolen välin, mutta nyt jo täytyy täydentää tätä sarjaa muutamalla kirjan herättämällä pikku havainnolla. Katson myöhemmin, irtoaako Annasta aineksia toiseenkin merkintään.

Anna uskonnollinen kasvatus alkaa heti Vihervaaraan kotiutumisen jälkeen. Marilla kauhistuu melko persoonallista iltarukousta ja käskee Annan opetella Isä meidän -rukouksen. Anna unohtuu haaveilemaan Jeesusta lapsia siunaamassa esittävän taulun eteen, ja kuvailee elävästi Marillalle, kuinka syrjässä oleva pieni tyttö hiljaa hivuttautuisi lähemmäs Jeesusta ja saisi myös siunauksen. Marilla pitää moista vapaata puhetta pakanallisena ja epäkunnioittavana - liian vapaana - ja kieltää Annaa puhumasta moisia ainakaan muiden kuullen.

Kun Anna menee kirkkoon ja pyhäkouluun, hän pitkästyy, koska pastorin saarna on kuiva ja herra Bell rukoilee kovin pitkään ja kovin etäisesti. Hän ei vaivaudu kuuntelemaan, vaan miettii omiaan ja rukoilee pienen kiitosrukouksen omia aikojaan. Tästä Marilla ei kehtaa torua, koska on itsekin sisimmässään pitänyt saarnoja kuivina.

Ja kun Anna on tutustunut Dianaan ja vihdoin saanut oman ystävän, hän kertoo kasvattajalleen, että juuri silloin rukoileminen olisi oikein helppoa. Tähän Marilla tokaisee, että rukousten lukemisen pitäisi aina olla yhtä mieluisaa. "Rukousten lukeminen ei oikeastaan ole sama asia kuin rukoileminen", toteaa Anna.

Yksitoistavuotiaan Annan hengellisyys on lukijan näkökulmasta valloittavan luontevaa, joten tuntuu aika hassulta, että Marilla pitää häntä puolipakanana. Vastakkain asettuvat ympäröivän yhteisön melko kankea uskonnollinen kulttuuri ja kehyksistä vapaa lapsenusko. Jälkimmäiseen on helpompi samaistua.  Anna on vapaa ajattelija vaan ei vapaa-ajattelija.