Huomenna on pyhäinpäivä, joka on minulle tärkeä pyhä. Itse asiassa minulla ei ole mitään valtavaa vainajien joukkoa muisteltavana, mutta niitä muutamaa, jotka muistan, haluan yleensä pyhäinpäivänä erityisesti muistella. Lapsuuden perheeni tapoihin ei kuulunut käydä haudalla juuri pyhäinpäivänä, vaan yleensä muulloin. Oman perheeni sen sijaan olen raahannut joka vuosi Hietaniemeen kynttilöitä sytyttämään.

Kynttilöiden syttyessä en kuitenkaan ajattele vain edesmennyttä tätiäni, isoäitiäni ja anoppiani, tai niitä menneitten sukupolvien sukulaisiani, joita en voi muistaa. Hautausmaan hämärässä loistavilla kynttilöillä on minulle muutakin kerrottavaa.

Pyhäinpäivän iltana kuolemasta tulee hetkeksi lempeä.

Minä nimittäin pelkään kuolemaa. Pelkään niin paljon, etten yleensä mielelläni ajattele sitä ja, jos vahingossa ajattelen, vaihdan nopeasti kanavaa.

Pyhäinpäivänä olen onnistunut tavoittamaan kokemuksen sukupolvien jatkumoon kuulumisesta. Lyhtyjen ja tummien puiden Hietaniemessä vainajat ovat vahvasti läsnä mutta eivät pelottavina kummituksina vaan rauhallisena tuntemuksena: Tässä olen, tuohon hiljaiseen seuraan olen joskus liittymässä, ja jälkeeni tulee muita. Ei tarvitse pelätä.

Se elämys on hyvä kokea kerran vuodessa.

*****

Näin tovi postaamisen jälkeen totesin, etten osannutkaan pukea sanoiksi sitä, mitä yritin. Kuolemassa ja kuolemisessa on niin paljon ikävää, synkkää ja pelottavaa, että koko ajatus kuolemisesta on vaikea. Omasta arjestani se on parhaillaan myös varsin kaukana, ja suorastaan epäterveellisen helppo sulkea pois. Joskus aivan nuorena naisena väitin nykyiselle miehelleni, joka ei silloin vielä ollut edes poikaystävä, etten suostuisi kuolemaan. Realistina hän vain nauroi minulle ja totesi, ettei minulla taida lopulta olla vaihtoehtoja.

Ei tietysti olekaan. Suostumustani ei tulla kysymään - mutta olisiko kuitenkin parempi, jos sen ajallani antaisin pyytämättä?

Pyhäinpäivänä yritän nähdä kuolemassa hyvää. Jospahan siellä kynttilän liekin lepatuksessa sittenkin pilkahtaisi rauha - ja armo.