Olen jälleen pyöritellyt mielessäni kysymyksiä liittyen luonnon pyhyyteen. Aihe, johon varmasti palaan vielä monta kertaa, pulpahti pinnalle toissaviikolla valtakunnallisilla Ympäristökasvatuspäivillä. Seminaarissa kuvataiteilija Sanni Seppo kertoi projektistaan Metsänhoidollisia toimenpiteitä sekä suomalaisesta metsämystiikasta. Sepon ja Ritva Kovalaisen lyhytelokuva Sateenkaaren pää oli niin voimakasta katsottavaa, etten varmasti ollut salissa ainoa, joka pyyhki salaa silmiään.
Elokuvassa Ilomantsin seudulla kasvaneet muistelivat lapsuutensa aikaisia laajoja metsiä ja kertoivat siitä, miltä tuntui nähdä metsän katoavan ympäriltä. Vaikka meillä Suomessa on edelleen paljon puita, koskematonta tai edes miltei koskematonta metsää on hyvin niukalti. En edes yritä kuvailla elokuvaa kattavasti - kunnioitetut lukijani joutuvat tyytymään vakuutteluihini, että koskettava se oli.
Kiinnostavaa oli, että Sepon mielenkiintoisen esityksen jälkeen luonnon pyhyys tuntui nousevan yhdeksi koko tapahtuman tärkeimmäksi teemaksi. Siitä keskusteltiin lounaspöydässä ja luullakseni työpajoissa myös. Itse olen pyöritellyt aihetta mielessäni kohta kaksi viikkoa haluten sanoa siitä jotakin ja saamatta kuitenkaan kunnon otetta siitä, mitä oikeastaan haluaisin sanoa.
Minä koen hyvin vahvasti olevani lähimpänä Jumalaa luonnossa. Panteistiksi en kuitenkaan ole rupeamassa, vaan olen kristitty - epävarma, uskossa heikko ja monelta osin tietämätön, mutta pesunkestävä kristitty yhtä kaikki. Kuitenkin, kun olen tätä luonnon pyhyys -teemaa heitellyt keskustelunaloitukseksi erilaisille sekalaisille seurueille, olen saanut aikaan lähinnä varautuneita hymyjä tai huulenheittoja uusvanhoista uskomuksista. Ajatukset luonnon pyhyydestä eivät tunnu sopivan järkevälle ihmiselle.
Palasin kesällä kehumani kirjan Pyhän kosketus luonnossa pariin. Pauliina Kainulaisen artikkeli Maan pyhyys ja metsämystiikka liikuu tällä samalla alueella. Kainulaisen ajatukset kieltämättä lohduttavat - en olekaan kummajainen näine ajatuksineni. Katsopa vaikka tätä:
Syvimmiltään metsä on kirkko - pyhä ja koskematon alue. Kristittynä katson, että täyteläisimmillään hengellisyys on silloin, kun Jumala Luojana ja Henkenä koskettaa ihmistä luonnon kauneudessa ja Jumala Kristuksen hahmossa koskettaa ihmistä ehtoollisen salaisuudessa. (S. 176-177)
Palaan jälleen miettimään, että tässä on jotakin tärkeää, jonka melkein tavoitan mutta en vielä aivan. Mietin, miten kasvaville lapsille ja nuorille voisi tarjota pyhyyden kokemuksia luonnossa. Tämä ei minun osaltani ole vielä loppuun käsitelty aihe.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.