Sampo Lappalainen on epäilemättä yksi Topeliuksen tunnetuimpia satuja. Se kertoo Lapin syrjäseuduilla asuvasta seitsemän-kahdeksanvuotiaasta pojannaskalista, jota ei ole vielä kastettu, koska vanhemmat eivät ole joutaneet lähtemään matkojen taakse papin luokse. Sampo osuu etäiselle Rastekais-vuorelle eläinten ja haltioiden auringonjuhlan aikaan ja suututtaa pahan vuorenkuninkaan. Hän pakenee vuorenkuningasta poron avulla pappilaan, mistä kuningas tulee häntä hakemaan vedoten siihen, ettei hän ole kristitty vaan kuuluu vuorenkuninkaalle. Pappi kastaa Sampon vikkelästi ja vuorenkuningas muuttuu kiukusta lumipyryksi. Kasteen mahti on suurempi kuin vuorenkuninkaan.

Olin aikeissa kirjoittaa kepeästi siitä, miten vanhoissa saduissa kristilliset elementit yhdistyvät usein taikauskoon. Sellaisiakin satuja varmasti on mutta, kun tutkailin Katekismukseni kasteesta kertovia sivuja, totesin, etten tässä voi moittia Topeliusta taikauskoisuudesta. Tuohan on satu, ja saduissa on satujen maailma vuorenkuninkaineen ja puhuvine eläimineen. Sadun keskeinen viesti on kuitenkin ihan oikea: Jumalan sanaan liitettynä kastevesi on pelastavaa vettä, ja kaste pesee ihmisen puhtaaksi kaikesta synnistä. (Tämä melkein suoraan Katekismuksesta.)

Ymmärränkö minä, miten kaste toimii ja mikä sen merkitys on? En täsmälleen. Ehkä sitä ei voikaan ymmärtää. Ihmettelen esimerkiksi sitä, voiko kasteesta sanoutua irti? Jos on kastettu, mutta ei usko? Kasteen arvo ei riipu meidän asenteestamme, sillä kaste ja usko ovat Jumalan teko meissä, toteaa Katekismus. Nöyränä myönnän, että tämäkin sakramentti, kuten ehtoollinen, on minulle suuri mysteeri.

Olen muistellut lasteni kastejuhlia. Ne ovat olleet tärkeitä, järisyttäviä hetkiä. En ehkä ymmärrä kasteen merkitystä läpikotaisin, mutta kunnioitan sitä. Itse asiassa oma uskoni kasteen "taikavoimaan" on niin vahva, että lasteni serkun kastamatta jättäminen tuntui kipeältä. Aivan kuin pieni ihminen jätettäisiin suojatta tähän kylmään maailmaan. Taikauskoa? Riippuu, keneltä kysytään.