Syksyn kiireisten, raskaittenkin viikkojen keskellä olen ehtinyt ajatella vain vähän. Pieninä suvantotuokioina olen kuitenkin usein päätynyt toteamaan, että olen muuttunut pikkuhiljaa. Tämä uskonkysymysten pyörittely muuttaa ihmistä.

En tiedä, onko kaikki muutos hyvästä, mutta tämä muutos ainakin tuntuu oikealta: rukoileminen on muuttunut helpommaksi. Ikäänkuin jokin pääni sisäinen este olisi nostettu pois ja olisin palannut siihen, minkä hetken verran osasin lapsena: Jumalalle voi tarvittaessa jutella. Tärkeä ja lohdullinen oli oivallus, että rukous voi olla lyhyt, lähes mitätön, ja silti se on rukous. Se kelpaa.