Ensimmäisen adventin aamu valkeni hitaasti ja harmaasti mutta valkeni kuitenkin. Lasten ensimmäinen kysymys aamulla oli: saako nyt avata ensimmäisen luukun? Kyllä saa.

Aamutoimien jälkeen totesin katraalleni äidin lähtevän tänä aamuna kirkkoon. Kun kysyin, onko halukkaita mukaan lähtijöitä, kaksi ilmoitti heti lähtevänsä ja kolmaskin hetken harkinnan jälkeen. Mies jäi kotiin torkkumaan.

Ulkona oli ehkä harmaata mutta kirkossa oli valoisaa. Siellä oli myös paljon väkeä - päädyimme parvelle, joka sekin oli melkein täynnä. Neiti Kevät ja Ritari Yrjänä käyttäytyivät moitteettomasti. Neiti Kevät seurasi virsikirjasta tarkasti messun kulkua. Eskarilainen Ritari Yrjänä etsi virsiä, joissa on kolme samaa numeroa (numeroa 666 ei ollut vaikka 777 löytyi). Hän myös onnistui tavaamaan sanan "evankeliumi" ja laski alttarilta kuusi kynttilää.

Pellavatukka sen sijaan rupesi hiukan levottomaksi, kun parvelta ei nähnyt alas ja muutenkin tilaisuus oli kovin toisenlainen kuin tutummat lasten kirkkohetket. Suurimman osan messua istuimmekin portailla, joilta oli loistava näköala koko kirkkosaliin. Levottomuus ei onneksi muuttunut meteliksi vaan ainoastaan liikehdinnäksi ja lukuisiksi äidin tukkaan nyherretyiksi sykeröiksi.

Kolmevuotiaan piehtaroiminen sylissä ja kirkon lattialla kieltämättä häiritsee keskittymistä messuun. Esimerkiksi toinen lukukappale hujahti kokonaan ohi korvien. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä siinä luettiin, kuka luki, tai luettiinko ollenkaan. Saarnasta kuulin osan. Toisaalta, lapsen kanssa kirkossa käydessä tavoittaa jotakin, mitä muulloin ei tavoita. Se on yhteinen kokemus, hiljainen seikkailu.

Isä meidän kuulosti komealta täyden kirkkosalillisen lausumana. Ja Hoosianna - se on hyvä biisi.

Valoisaa ja lämmintä adventin aikaa Sinulle lukijani!