Perjantai-ilta hujahti kirkon keittiössä perunoita ja porkkanoita kuoriessa. Huomenna on partiolaisten myyjäiset ja noista kuorimistani ja pilkkomistani asioista ynnä muutamista muista aineksista tulee sinne makoisa keitto. Aamulla pitäisi yhdeksäksi ennättää keittoa keittelemään.

Punaisen puukirkon keittiö on mukava paikka. Ei se ole keittiöksi mitenkään erikoinen, mutta siellä on kiva laittaa ruokaa. Ison keittoannoksen valmisteluun liittyy oma kutkutuksensa: tehdään talkoilla, tehdään isoa, tehdään yhteistä. Oma jännityksensä liittyy toki myös siihen, miten keitto onnistuu... Mitä sitten tehdään, jos tuloksena on kymmeniä litroja epäonnistunutta soppaa? Toistaiseksi niin ei onneksi ole käynyt.

Kaikki lapseni olivat mukana talkoopuuhissa, vaikka meillä toistaiseksi on perheessä vasta yksi alaikäinen partiolainen. Neiti Kevät osallistuikin täysiverisen partiolaisen oikeudella pöytien järjestelyihin ynnä muihin - ainakin vähän. Ritari Yrjänä ajelutti pikkuautoja eteisessä ja kolmevuotias Pellavatukka katseli lumoutuneena, kuinka ongintapistettä järjestettiin aamua varten valmiiksi. Välillä molemmat kiipeilivät pikkuisen portaissa - salaa, koska oikeastaan portaisiin ei saanut mennä.

Laskeskelin tässä, että olen itse ollut ensimmäisen kerran puukirkolla myyjäispöydän takana partiohuivi kaulassa 26 vuotta sitten. Ihan joka vuosi en ole ollut mukana, mutta 20 kertaa on luullakseni mennyt rikki.

Kirkon keittiössä tai seurakuntasalissa kauhanvarressa seistessä pääsee näkemään hiukkasen yhteisöllisyyttä. Hei, täällä kaupungissakin on kylä! Keittiön kautta saa myös toisenlaisen tuntuman itse kirkkorakennukseen. Tekemällä, puuhaamalla, osallistumalla siitä tulee tuttu. Oma. Rakas paikka.

Vähentävätkö keittiöpuuhat ja myyjäisten häly kirkon pyhyyttä? Muistan, että äitini joskus valitti, että kirkkosali, jossa vietetään partiolaisten puurojuhlia, ei oikein tunnu oikealta kirkolta. Minä en kuitenkaan koe niin. Pikemminkin rakennuksen tuttuus lisää pyhyyden kokemusta.