Kirkko ja kaupunki on mielenkiintoinen lehti. Tämänpäiväisessä lehdessä oli jälleen artikkeli, joka haastoi ainakin minut ajattelemaan. Otsikkona oli "Lapsi painii uskon kanssa", joka kertoo aiheen vaikkakaan ei mielestäni johtopäätöksiä - artikkelissa haastatellut viisaat naiset nimittäin tuumaavat, että uskosta keskustelemisen pitäisi lapsen kanssa olla luontevaa, ei "painimista".

Toimittaja Kaisa Raittila on haastatellut pastori Anita Ahtiaista Seurakuntien Lapsityön Keskuksesta. Ahtiainen väittää, ettei Raamatussa tai kristillisessä uskossa ole mitään vaikeaa. Tämä kyllä saa minut hiukan köhimään - omissa silmissäni molemmissa on hyvin paljon vaikeaa. Pointti on kuitenkin mielenkiintoinen: kun kontakti kristillisyyteen on ohentunut, kuvitellaan, että Jumalaan uskominen on jotakin vaikeaa.

Minulle ympäristökasvattajana tätä ajatusta on helpoin ymmärtää vertaamalla uskonnosta vieraantumista luonnosta vieraantumiseen. Kun luonto ei ole arjessa läsnä, eikä oman toimeentulon, elämän, hyvinvoinnin näe tulevan luonnosta, se voi muuttua etäiseksi "luonnottomaksi" elementiksi, johon ei oikein osaa suhtautua. Näinköhän olisi myös Jumalan laita?

Ahtiaisen pohdiskelu lapsen uskon kehittymisestä vie mielenkiintoisille reiteille. Hänen mukaansa lapsi tarvitsee aluksi kartan uskontoon, ja ajan kuluessa kartta sitten käy tarpeettomaksi. Olen yrittänyt ymmärtää, mikä se kartta voisi olla, enkä ole aivan varma. Neuvosta vahvistaa lapsen pyhän tajua sen sijaan pidän kovastikin.

Toinen Raittilan haastateltava on viiden lapsen äiti Heli Pruuki. Heli puhuu artikkelissa nimenomaan äidin näkökulmasta, mutta on itsekin teologi. Tunnen Helin henkilökohtaisesti, ja olen vakuuttunut, että nämä sanat hän on sanonut sekä järjellä että sydämellä:

Haluaisin kasvattaa lapseni niin, ettei heidän tarvitsisi kasvaa ulos siitä, mihin he lapsena ovat uskoneet. Liian yksinkertaistettu ei enää aikuiselle kelpaa. Jos Jumala on lapselle partasuu ja enkeli aina suojelee, todellisuus pakottaa luopumaan moisesta uskosta.

Näin minäkin haluaisin lapseni kasvattaa. Siihen on kuitenkin matkaa, että meidän perheessä puhuttaisiin Jumalasta arkisesti kuin ruoasta.  Tiedä häntä, josko koskaan kasvamme moiseen.

Viikkolehden artikkeli on toki vain viikkolehden artikkeli, mutta ihan mukavan pohdintatuokion sain tästä jutusta tänään!

EDIT 30.12.: Kas kun en heti hoksannut, artikkelihan on myös netissä. Jos haluat sen lukea, se löytyy täältä.