Huurre hävisi Helsingin puista viikonlopun aikana. Torstaina muistan vielä ihailleeni kauniisti koristautuneita puita. Se oli kaunista niin kauan kuin sitä kesti. Mielelläni olisin ihaillut kauemminkin.

Kaunis on kyllä tähän lattea sana. Ei sitä voi kuvata sanoilla. Kameralla ehkä olisi voinut mutta tuskin minun taidoillani. Paikoitellen selvästi yli senttimetrin mittaisiksi kasvaneet lumikidemuodostelmat ympäröivät kaikkia oksia. Päivällä niistä heijastui päivänvalo, iltaisin ne säihkyivät tummaa taivasta vasten katulamppujen loisteessa. Lisäksi se vaimensi liikenteen ääniä siinä määrin, että iltalenkillä ei juuri muuta kuullut kuin omat askeleet.

En muista koska olisin nähnyt vastaavaa talvista kauneutta - en ehkä koskaan, ainakaan Helsingissä.

Yhtenä iltana hakiessani lastani muskarista kuulin toisten äitien keskustelevan talvimaisemasta. "Ihan tässä tulee harras tunnelma", totesi joku. Olin samaa mieltä. Huurteisten puitten ja paksujen hankien talvimaisemassa oli jotakin pyhää. Taivaallista.

Jäin miettimään, onko jossakin Suomessa kirkko, jonka koristeluihin on otettu mallia talvisesta metsästä. Sellaista ei heti tullut mieleeni, mutta täytyyhän sellainen olla. Huurteiset puut muodostivat sellaisenaan kuin talvisen katedraalin.