Minä kuuntelen autossa melko usein hengellistä musiikkia. Tarkemmin sanoen, minulla on kaikki kolme Samuli Edelmannin virsilevyä, ja ne ovat muuttaneet autoon. Myös Tilkkutäkki-levy on soinut siellä toisinaan.

Edelmannin virsitulkinnat sopivat autoon. Ne ovat riittävässä määrin sellaista musiikkia, jota autossa kuunnellaan - eivät liian juhlallisia arkiseen ympäristöön. Sitäpaitsi ne pitävät iltapäiväruuhkassa auton tiellä hurjan paljon paremmin kuin radiokanavilta tuleva tusinapop ja juontajien höpötykset. Ratin takana pysyy rauhallisena vaikka kanssakuljettajat törttöilisivät, jos voi ajaessaan hyräillä Käy yrttitarhasta polku -virren mukana.

Jos et usko, kokeile itse. Muista riittävä äänenvoimakkuus!

En aja kovin paljon autolla muina viikonpäivinä, mutta keskiviikkoisin joudun pahimpaan ruuhka-aikaan tekemään melkoisen kierroksen kuskatakseni lapsia harrastuksiin. Lapset ovat jo melko lailla tottuneet kuuntelemaan virsiä tai nuorten veisuja kuvataidekoulu- ja muskarireissuilla. Olenkin miettinyt, missä määrin pakkovirret automatkoilla toimivat kristillisenä kasvatuksena.

Kasvatuksen pitäisi kai määritelmänsä mukaisesti olla tavoitteellista toimintaa. Sikäli siis vahingossa kuultuja virsiä ei voisi pitää kasvatuksena. Toisaalta, jos minulla on tietoinen tavoite soittaa heille virsiä, onko se sittenkin osa heidän kasvatustaan?

En koe olevani kovin kummoinen kristillinen kasvattaja. Virsistä ei tule lapsilleni niitä "lapsuudesta tuttuja" sillä, että he käyvät kirkossa muutaman kerran vuodessa. Siksi autovirret antavat mahdollisuuksia. Arvelen, että levyltä soittaminen tekee  noista reilusta kolmestakymmenestä virrestä siinä määrin tuttuja, että joskus isompina sitten saavat niistä paremmin otteen. Onhan totta, että tutuista virsistä tykätään.

(Vielä täytyy lisätä, etten varsinaisesti väkipakolla niitä virsiä tahi veisuja heille kuitenkaan soita. Kyllä he niitä ihan sovussa kanssani kuuntelevat, vaikka välillä äänestävätkin jonkin toisen musiikin puolesta. Siihen heillä lienee oikeus.)