Olen tänä iltana hyvin väsynyt. Rätti-poikki-kuitti. Tekisi mieli itkeä, vaikka mitään syytä ei ole - päivä on ollut hyvä vaikkakin pitkä.

Vietin tänään lyhyehkön työpäivän päälle viisi tuntia kirkolla, ensin haastatellen lastenohjaajakandidaatteja ja sitten seurakuntaneuvoston kokouksessa. Löydettiin hyvä lastenohjaaja, toivottavasti. Ehkä. Voi olla. En kestä edes ajatella, mitä tapahtuu, jos tämä ei olekaan hyvä - tai on hyvä mutta muuttaa mielensä eikä tulekaan meille.

Meille. Meidän seurakuntaan. Meidän punaiselle kirkolle ja keltaiselle nuorisotalolle. Pitämään meidän lapsista huolta. Me nii-in tarvitsemme hyvän lastenohjaajan!

Neuvoston kokous sujui normaalia sutjakkaammin, mutta silti koko iltapäivän ja illan paketti tuntui uuvuttavalta. Puhuinkin kokouksessa aika paljon. Melkein joka kohtaa tuli kommentoitua.

Kokouksen jälkeisessä uupumuksessa ei kyllä ole mitään uutta. Luottamustehtävät imevät minusta tehokkaasti mehut. On niin paljon asioita, joista olla jotakin mieltä, on niin paljon asioita, joista ei tiedä tarpeeksi, ja on niin paljon asioita, joiden eteen pitäisi tehdä enemmän. Tai edes jotakin. Missä välissä tämä tapahtui? Koska oikein rupesin pitämään seurakunnan asioita niin tärkeinä?

Olen ainakin kymmenen vuoden ajan kuullut kerrottavan, ettei sitoutuminen ole muodissa. Että ihmiset hylkäävät vanhat, perinteiset organisaatiot, koska eivät halua sitoutua niihin. Minä en kuulu näihin sitoutumista vältteleviin, vaan pikemminkin päinvastoin.

Minun on vaikea päästää irti.

Teen jo nyt surutyötä siitä, että luovun luottamustehtävästäni tämän vuoden lopussa. En asetu syksyn vaaleissa ehdolle - kai - ehkä - enhän? Onhan nelivuotinen kausi aika pitkä ja perhe protestoi kokouksissa istumista. Kokoukset ovat usein myös varsin turhauttavia. Asiat eivät etene tai merkillisistä asioista keskustellaan turhan perusteellisesti. Kuitenkin matkan varrella olen myös oppinut ja saanut paljon.

Jotenkin minä tykkään kirkosta. Pitäisi keksiä jokin tapa, jolla voisin jatkossakin olla sitä rakentamassa. Sitten olisi helpompi irrottaa otteensa tästä neuvostohommasta. Vaan tarvitseeko kirkko jäsentään?