Tämä nykyinen seurakuntani, jonka jäseneksi minut on aikanaan kasteessa liitetty ja johon olen melkein koko elämäni kuulunut, lakkaa vuodenvaihteessa olemasta. Kun 1.1.2011 koittaa - paff - punaisen puukirkon nimen jakavaa seurakuntaa ei enää ole. Sama kohtalo on H:n  pohjoisen puolen seurakunnalla. Yhteinen kirkkovaltuusto on kaikessa viisaudessaan päättänyt perustaa niiden tilalle koko kaupunginosan kattavan H:n seurakunnan.

Kun aika monta vuotta sitten ensimmäisen kerran kuulin helsinkiläisseurakuntien yhdistelysuunnitelmista, en ollut ollenkaan innostunut. Päinvastoin, vastustin ajatusta, vaikka arvasinkin, että kerran henkiin herätetty yhdistämispeikko ei rauhoitu ennen kuin on saanut ainakin muutaman "ylimääräisen" seurakunnan nitistettyä. Muutoksesta saatava hyöty jäi epäselväksi, mutta siitä koituva hankaluus näytti selvääkin selvemmältä.

Sittemmin olen oppinut näkemään tulevassa H:n seurakunnassa myös hyviä puolia. Kaikista meidän alueelle heitellyistä yhdistelyideoista H:n seurakunnan muodostaminen H:n kaupunginosaan oli ainoa järkevän kuuloinen. Onhan kaupunginosa jotenkin luonteva kokonaisuus seurakunnalle, ja täytyyhän tavoitteena olevasta turhan hallinnon karsimisesta joitakin hyviä seurauksia olla. Täytyyhän? Ehkä isommassa seurakunnassa on resursseja voidaan jakaa jotenkin järkevämmin? Ehkä saamme vaikkapa oman seurakunnan perhemessut vähintäänkin tuplattua, jopa triplattua? Jospa niillä on tuolla pohjoispuolikkaassa osaamista varhaisnuorisotyöstä? Kuka tietää.

Kuitenkin ensi vuonna tapahtuva uudistuminen aiheuttaa edelleen sekä surua että huolta. Surua, koska jostakin joudutaan väistämättä luopumaan. Huolta siitä, katoaako yhdistymisessä jotakin arvokasta.  Lisäksi yhdistymisprosessi on molempien seurakuntien työntekijöille raskas.

Miten käy tuttuuden?

Minun nähdäkseni yhteisöllisyyden edellytys on jonkinlainen tuttuus. Jotta voi kokea yhteenkuulumista, täytyy ensin tuntea toisia yhteisön jäseniä. Itselleni punainen puukirkko on yhteisöllisyyden paikka, koska tunnen ihmisiä, jotka siellä ovat ja käyvät. Tunnen seurakuntalaisia - melko paljon. Työntekijät tunnen kaikki, osan omasta lapsuudestani asti. H:n seurakunnan myötä, väki- ja työntekijämäärän tuplaantuessa arvelen tämän väistämättä muuttuvan. Tähän liittyy nykyisen seurakunnan lakkauttamisen suurin haikeus.

Tiedän, että olen helsinkiläiseksi poikkeus. Tällainen samaan kaupunginosaan juurtuminen (jämähtäminen?) on kaupunkioloissa lopulta aika harvinaista. Suurin osa helsinkiläisistä on edelleen muualta muuttaneita tai ainakin monella puolella kaupunkia asuneita. H:n alueella en kuitenkaan ole ainoa kaltaiseni, ja varmasti vastaavia "tapauksia" on myös muualla Helsingissä. Tulevan seurakunnan varsinainen haaste ei kuitenkaan ole säilyä mahdollisimman muuttumattomana itseni kaltaisille pitkäaikaisille "kyläläisille" vaan löytää uusia ja vanhoja tapoja päästä lähelle mahdollisimman monia H:n alueella asuvia.

Kenen tapa valitaan?

Varsin subjektiivisen tuttuuden lisäksi seurakuntaliitoksessa väistämättä muuttuu moni muukin asia. Vaikka hyviä perinteitä ja tapoja ei kukaan halua hukata, monessa kohdassa joudutaan tekemään valintoja kahden seurakunnan tapojen välillä. Uudessa organisaatiossa ei voida noudattaa molempia käytäntöjä yhtä aikaa. Tai sitten tarvitaan kokonaan uusia ratkaisuja. Nämä ovat usein herkkiä paikkoja.

Esimerkiksi sunnuntain pääjumalanpalveluksen kellonajoista on käyty keskustelua. On helppo todeta, että molemmissa  melko lähekkäin sijaitsevissa kirkoissa ei jatkossa kannata järjestää messua sunnuntaisin klo 10. Kaikki (tai melkein kaikki) ovat tästä yhtä mieltä. Kuitenkaan kysymykseen siitä, kummalla kirkolla messun kellonaikaa siirretään ja minne, ei ole yhtä helppo löytää yksimielistä vastausta. Minun tietääkseni tämä(kin) kysymys on ollut jo puolitoista vuotta auki. Pikku juttu? Ehkä, mutta pienikin kivi kengässä saa jalan kipeäksi, kun se on siellä riittävän kauan.

Rasittava epävarmuus

Epävarmuus tulevasta lienee se, mikä eniten rasittaa niin työntekijöitä, seurakuntien luottamushenkilöitä kuin muitakin asiasta kiinnostuneita seurakuntalaisia. Kun ei tiedä, alkaa arvella. Sitoutuminen vähenee. Meiltäkin on prosessin aikana lähtenyt työntekijöitä ja lisää lähtöjä saattaa olla edessä. Syyt eivät virallisesti liity organisaatiomuutokseen mutta, no, silti voi olla, että muutos lievittää lähtökitkaa.

Kirkkoherra ja konsultti sanovat, että prosessi on edennyt olosuhteisiin nähden hyvin. Itselläni ei ole juuri mahdollisuuksia vertailuun, joten tätä täytynee uskoa. Väsymystä ja harmistumistakin olen kuitenkin aistinut. Toivottavasti niitä on olosuhteisiin nähden ilmassa vain kohtuullisesti. Työntekijöiden jaksaminen on tärkeä asia.

Lopuksi: Mitä väliä?

Onko seurakunnan nimellä ja koolla väliä? Suuri osa H:n kirkkoonkuuluvista asukkaista tuskin edes tietää nykyisen seurakuntansa nimeä. Nimenmuutoksella tuskin on heille järin suurta merkitystä. Me, joille sillä ON väliä, totumme kyllä. Mitä kokoon tulee - Helsingin suurimman seurakunnan Malmin muutamakin työntekijä on minulle vakuuttanut, ettei hallinnollisen seurakunnan valtava koko estä hyvää työskentelyä ja tiivistä paikallishenkeä. Murrosvaiheen jälkeen siihen voidaan varmasti päästä myös paljon Malmia pienemmässä H:ssa.

Haikeuteen minulla on varmaan silti oikeus.