Pellavatukka ehdotti toiveikkaana muutama päivä takaperin, että äiti ja isi menisivät häihin (=naimisiin). Tyttönen tuumasi, että olisi kivaa, jos äidillä olisi prinsessapuku. Ehkä tyttäretkin saisivat juhliin sellaiset. Ehdotus olisi varsin kannatettava, ellei sille olisi olemassa painava este - äiti ja isi ovat jo naimisissa.

Meillä on huomenna 10-vuotishääpäivä. Häät olivat aikanaan juuri sellaiset kuin häiden kuuluu olla: minulla oli kaunis mekko ja tukka, vieraita oli paljon, ruoka oli hyvää ja tunnelma sopivassa määrin juhlava ja toisaalta kuitenkin rento. Mikään ei ollut aivan viimeisen päälle mietittyä tai viimeisteltyä - ei meillä ole - mutta ehkä siksi juuri ne olivatkin juuri meidän, minun ja mieheni, näköiset juhlat.

Se varsinainen tapahtuma, jonka vuoksi juhlat järjestettiin, oli lopulta varsin yksityinen. Intiimi suorastaan. Punaisessa puukirkossa alttarille astellessa meillä oli suku ja ystävät ympärillä. Todistajia riitti. Alttarin äärellä jäljelle jäi kuitenkin vain minä, mies, pappi - ja Jumala. Enpä muista, koska olisin yhtä vahvasti kokenut olleeni Jumalan kasvojen edessä. Mitä kirkon penkissä takanamme mahtoikaan tapahtua, huusiko kummilapsi, itkikö anoppi - en tiedä. Sillä ei ollut merkitystä.

Jälkikäteen yhdessä totesimme, että häät olivat ihan kivat. Avioliittoon vihkiminen oli kuitenkin hommassa se kova juttu. Paljon suurempi ja hienompi kuin ennalta osasimme aavistaa. Se kulkee edelleen mukana joka päivä.