Eilen kesken työpäivän puhelimeni soi. Siellä esittäytyi minulle vieras nuori poika. Hän kysyi, olenko seurakunnan luottamushenkilö. Vastasin hiukan hämmentyneenä myöntävästi.

Poika oli menossa urheiluriparille ja hänellä oli etukäteistehtävänä soittaa oman seurakunnan luottamushenkilölle ja kysyä, miksi tämä haluaa olla luottamushenkilö. Minähän tietysti innostuin kysymyksestä ja aloin vuolaasti selittää, miten seurakunta tekee mielestäni tärkeää työtä ja haluan olla avuksia ja, miten muutamat työalat kiinnostavat minua erityisesti, ja, että etenkin uusien työntekijöiden valitseminen on ollut seurakuntaneuvostossa jännittävää, ynnä muuta, ynnä muuta.

Poika kuunteli kiltisti ja kysyi sitten, kirjoittaako hän vastaukseksi, että mielestäni seurakunta tekee tärkeää työtä. Öö.. niin... kirjoita vain, vastasin takaisin maan pinnalle pudonneena. Arasti pyysin vielä lisäämään, että olen yrittänyt olla erityisesti partion ja lapsi- ja nuorisotyön asialla neuvostossa.

Jälkikäteen hoksasin, ettei kukaan muu ole tainnut koskaan kysyä minulta, miksi haluan toimia seurakunnan luottamustehtävässä. Olenkohan kysynyt sitä itsekään itseltäni, lopulta?