Muistan, kun Suomessa vihittiin ensimmäiset naispapit. Olin silloin nuori mutta asiasta hyvinkin tietoinen - ensimmäisessä rippikoulutapaamisessani alkuvuodesta 1988 rippipappini Toto, kolmekymppinen nainen, ei vielä ollut pappi. Kesäkuussa leirillä hän jo oli.

Tänään olen iloinen siitä, että Suomeen tulee ensimmäinen naispuolinen piispa. Olen siitä iloinen naisena ja kahden tyttären äitinä - uskon tämän(kin) olevan yksi askel sukupuolten tasa-arvon toteutumisen tiellä. Kirkon jäsenenä puolestani olen iloinen siitä, että henkilö nimeltä Irja Askola on nähdäkseni mitä parhainta piispa-ainesta sukupuolestaan riippumatta. Olen myös iloinen siitä, että sain olla häntä äänestämässä.

Luikahdin iltapäivällä mukaan Irja Askolan vaalivalvojaisiin. Kun tulin paikalle, oli tunnelma hyvinkin hermostunut. Vasta osa äänistä oli tiedossa. Riemu repesi melko lailla kattoon, kun tulos lopulta selvisi.

Ehdin olla paikalla vain reilun tunnin, mutta täytyy todeta, että harvoin näkee yhtä monta yhtä iloista ihmistä yhtä aikaa. Suvivirsi koko väen voimin laulettuna kuulosti, no, hienolta. Vahvalta. Toiveikkaalta.

Irja Askolan taakse syntynyt kansanliike on kuuluttanut kirkon kevättä: kirkon uudistumista ja kirkon merkityksen uutta nousua. Yksi piispa ei käännä raskasta kirkkolaivaa yksinään, mutta ehkä jotakin uutta on tosiaan tulossa. Aika näyttää - toiveikas sopii olla.

***

Olen tehnyt havaintoja itsestäni, ja yksi niistä on, että minussa istuu edelleen erittäin voimakas maallistuneen riviluterilaisen identiteetti. Luokittelen itseni kovin helposti ulkopuoliseksi, jos paikalla on jonkin sortin kirkollista sisäpiiriä (ihan miten pientä sisäpiiriä vain, eikä laadullakaan ole väliä). En ole mitenkään hirvittävän ujo (tavallisen suomalaisen ujo korkeintaan) mutta tottahan ulkopuolisuuden kokemus haittaa vaikkapa keskustelunyrityksiä.

Tänäänkään en tiedä, olisinko todella uskaltautunut tuonne Irjan kannattajien keskuuteen paikalle, ellen olisi ollut juuri ennen kokoustamassa ihmisen kanssa, joka oli sinne menossa. Aika turhaa kainostelua - yksikään läsnäollut ei sanalla, eleellä tai katseella ilmaissut pitävänsä minua ulkopuolisena, vaikka ei minua tuntenutkaan. Pikemminkin päinvastoin. P. (alkuun ainoa tuttu) vakuutteli minulle, että olen juuri oikealla paikalla, ja voihan sen niinkin nähdä - Irjan tukija mikä Irjan tukija.

Jälkikäteen harmittelin, että en ollut värvännyt miestä lastenhakuvuoroon. Olisihan tuolla voinut viipyä hiukan pitempäänkin. Tuttuja kasvojakin ilmaantui lopulta aika monta.

Päivän kysymys kuuluukin: Olisiko minun aika hiukan tinkiä maallistuneen riviluterilaisen identiteetistäni ja antaa hiukkasen tilaa ihmiselle, joka on aika kiinnostunut kirkon asioista ja hetkittäin jopa kuvailtavissa aktiiviseksi seurakuntalaiseksi? Mitähän siitä seuraisi?