Eilen näin ihmisen kuolevan enkä tehnyt mitään.
Tuo lause ei aivan tarkkaan ottaen ole totta. Ensinnäkään en tiedä, kuoliko ihminen. Toiseksi hänen kuolemisensa tai henkiinjäämisensä ei ollut minun tekojeni varassa, joten minun ei varsinaisesti tarvinnut tehdä mitään. Kuitenkin se voisi olla totta. Ohikäveleminen on nimittäin todella helppoa.
Eilen kotimatkalla odottelin polkupyöräni kanssa liikennevalojen vaihtumista. Risteyksen toisella puolella nuori mies ajoi pyörällä suojatielle ja samaan aikaan pakettiauto kääntyi oikealle. Kuului pamaus, pyörä lensi yhteen suuntaan ja pyöräilijä toiseen. Hän sätki maassa hetken ja jäi sitten makaamaan tajuttomana.
Toljotin tapahtunutta muutaman sekunnin hölmistyneenä, tajuamatta oikein mitä tapahtui. Kävikö pahasti vai ei niin pahasti? Kun rupesi vaikuttamaan siltä, että kävi pahasti eikä loukkaantuneen avuksi rientänyt kuin yksi ihminen, lähdin ylittämään katua. Nuori nainen (ehkä samaa seuruetta loukkaantuneen kanssa) oikeaoppisesti jo näppäili kännykkäänsä hätänumeroa samalla, kun tarkisti, hengittääkö mies. Pakettiauto pysähtyi kadunvarteen ja sieltä kömpi hämmentynyt mieshenkilö ihmettelemään tilannetta.
En ehtinyt kuin tien puoleenväliin, kun ambulanssi oli jo paikalla. En tiedä, miten se oli mahdollista - aikaa pamauksesta oli kulunut ehkä 20 sekuntia.
Koska ammattilaiset olivat paikalla, päättelin, ettei minun EA1-tasoisia ensiaputaitojani tarvita. Palasin takaisin odottelemaan liikennevalojen vaihtumista ja jatkoin matkaa kotiin. En voisi tehdä mitään loukkaantuneen hyväksi.
Matkan varrella minua jäi kuitenkin painamaan mielikuva nuoresta naisesta, joka seisoi maassa makaavan pyöräilijän takana ambulanssimiesten puuhatessa hänen ympärillään. Nainen, joka hetkeä aiemmin oli rauhallisesti toiminut juuri niin kuin onnettomuustilanteessa pitää, vaikutti hysteeriseltä - eikä ihme.
Jäin miettimään, olisinko sittenkin voinut tehdä jotakin. Olisinko voinut mennä uhrin sijaan naisen avuksi? Panna käden olkapäälle, halata, itkeä hänen kanssaan, varmistaa, että hän pääsee turvallisesti kotiin? Olla ihminen ihmiselle? Mutta eihän meillä Helsingissä sillä tavalla toimita - vieras ihminen ja kaikkea. Se jäi siis tekemättä.
Mietin myös, miten monta kertaa päivässä minulta jää huomaamatta jokin pieni asia, jossa kanssaihmiselle voisi olla avuksi. Eikä pelkästään niin - monta kertaa jossakin tajunnan taustalla käväisee ajatus, että tuossa tilanteessa tarvittaisiin apua. Usein se jää vain ajatukseksi eikä johda toimintaan. Pitäisi auttaa mutta kun ei tule autettua. Oikea lause kuuluukin:
Näin ihmisen kärsivän enkä tehnyt mitään.
Ensiapu on kansalaistaito, jota kaikkien pitäisi osata vähän. Vakavien vammojen jatkohoito kuuluu ammattilaisten vastuulle. Myötäelämisen taito on mielestäni myös kansalaistaito, eikä sen toteuttamista tule sysätä ammattilaisten vastuulle.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.