Syksy etenee ja kiire on melkoinen. Hyviä postausaiheita kertyy, enkä kerkeä niitä tänne naputtelemaan... tätäkin aihetta olin jo kertaalleen aloittamassa, kun tuli keskeytys, ja niinhän se lipsahti tänne keskeneräisenä tynkänä. Ups.

Mutta nyt. Kyse on siis Ilkka Sipiläisen viime keväänä ilmestyneestä rukouskirjasta Maailma on Jumalan ruumis. Hommasin kirjan itselleni heti pian sen ilmestyttyä, onhan aihe - ihmisen yhteys luomakuntaan - minua lähellä ja sitä paitsi Kirkkohallituksessa yhteiskunnallisen työn sihteerinä työskentelevä kirjoittaja on viisas ja mukava ihminen. Luin sen pienissä palasissa varsin nopeasti, ja olen palannut sen pariin myöhemminkin.

Minähän en ole mikään tottunut rukouskirjojen lukija, joten vertailupohjaa "tyypillisiin" rukouksiin minulla on niukasti. Uskaltaudun kuitenkin arvelemaan, että jotakin tuoretta näissä tosiaan on. Rukoukset käyvät useimmiten suoraan asian ytimeen - tässä tapauksessa ympäristöasian. Vaikka kokoelmassa on myös puhtaan iloisia ylistysrukouksia, suurimmassa osassa on läsnä varjo siitä, miten me ihmiset olemme kohdelleet luomakuntaa, ja toisiammekin, kaltoin:

Oman maamme ja etelän köyhien hätä
ei ole meille niin tärkeää
kuin harvojen taloudellinen hyöty.
Sinun luomakuntasi monimuotoisuus vähenee,
koska emme näe sen arvoa.

(s. 44, Auta meidän kuolleiden jumalien vallasta)

Itse asiassa kirja ei ole pelkästään rukouskirja, vaan samalla kertaa jonkinmoinen johdatus ekoteologiaan - ainakin, jos haluaa tulla johdatetuksi. Ennen kutakin rukousta Sipiläinen nimittäin esittelee rukouksen ja sen aiheen lyhyesti. Usein samassa yhteydessä viitataan johonkin kansainväliseen ekoteologiin, jonka ajatuksista Sipiläinen on juuri tähän rukoukseen saanut kipinän. Minua tämä ominaisuus kirjassa viehätti kovasti.

Jos Sipiläisen rukoukset olisivat runoja, osa niistä olisi paikoin kömpelöitä. Tekstissä nimittäin vilahtelee sellaisia sanoja kuin ekologinen jalanjälki, ilmaston lämpeneminen, konkreettiset toimet - ja niin edelleen. Yritä nyt tuollaisia sanoja saada soljumaan sulavasti! Koska kysymys kuitenkin on rukouksista, ei runoista, kankeat sanat eivät haittaa. Pikemminkin koin ne virkistävinä. Jollakin tavalla rukous, jossa puhutaan todellisilla nykypäivän sanoilla todellisista nykypäivän ongelmista, tuntuu läheisemmältä kuin sellainen, joka on kovin, no, kaanaankielinen. (Tämän perään täytyy vielä lisätä, että ekologinen jalanjälki ynnä muut ovat minun omaa ammattislangiani, joten osaan kovin huonosti arvioida, miltä ne kuulostavat jonkun toisen alan ihmisen korvissa osana rukousta.)

Kaikki kirjan rukoukset eivät ole Sipiläisen itsensä kirjoittamia, vaan seassa on joitakin hänen käännöksiään muiden kirjoittamista rukouksista, kuten Fransiskus Assisilaisen aurinkolaulusta ja Martin Lönnebon rukouksesta kompostin äärellä. Viimeksi mainittua käännöstä hieman oudoksuin, koska rukous on minulle jonkun toisen kääntämänä jo hyvinkin tuttu.

Yksi viehättävä piirre rukouksissa on Sipiläisen moninaiset puhuttelutavat Jumalalle. Jumala on muun muassa luomakunnan Äiti ja Isä, mutta lisäksi Hänet havaitaan kuikassa, kalliossa ja tuulessa - nämä ovat Jumalan ruumis. Jumala on mysteeri, joka samaan aikaan on ja ei ole maailma:

Tiedät varpusen putoavan

Sinä tiedät maahan putoavan varpusen,
onhan varpunen sinussa,
sinä maassa ja myös tuossa varpusessa,
jonka lento päättyi.

Sinä tiedät myös minut,
olethan sinä minussa ja varpusessa.

Kaikki mitä tapahtuu,
vaikuttaa jotenkin sinuun;
kaikki mitä on sinussa,
on läsnä maailmassa,
salaisuutena ja avoimena.

Sinä et ole maa, varpunen tai minä,
mutta me olemme sinun kuvaasi ja ruumistasi,
ja kuitenkin olet jotain aivan muuta.
Aamen.