Olen pitkään halunnut kirjoittaa myös nykylastenkirjojen hengellisistä elementeistä. Se vain on osoittautunut melko mahdottomaksi tehtäväksi: Niitä ei ole. Uskonto ilmiönä, hengellisten kysymysten pohdinta ja kristillinen tapakulttuuri tuntuu puuttuvan uusista lastenromaaneista kokonaan. Edes kristillisiä juhlapyhiä ei kirjoissa vietetä, paitsi ehkä joulua, mutta siitä taas on karsittu kaikki kristillisyys.

Vastaan tulleet poikkeukset ovat olleet harvassa. Itse asiassa ainoa nyt mieleeni tuleva on englantilaisen Eva Ibbotssonin kirja Kazanin tähti, jonka päähenkilö siteeraa muistaakseni Ruutin kirjaa moneen otteeseen. Ja minä olen sentään lukenut aika monta kirjaa ääneen lapsilleni!

Sitten varsinaiseen tämänkertaiseen aiheeseen: Elina Karjalaisen Uppo-Nalle-kirjojen ensimmäiset ilmestyivät jo silloin, kun minä olin lapsi, joten uusiksi niitä ei  voi kutsua. Ovat ne kuitenkin uudempia kuin klassiset tyttökirjat...

Luen Ritari Yrjänälle iltasaduksi sarjan neljättä kirjaa Uppo-Nalle ja Nukku-Ukko. Yllättyksekseni Uppo-Nalle lähti sunnuntaina isoäidin komentamana kirkkoon! Nallen kirkkoretki osoittautui varsin leppoisaksi, vaikka kommelluksiakin toki oli.

Reetan ja Uppiksen mielestä kirkkoon on mukava lähteä, koska pappi puhuu pöntöstä käsin jännittäviä asioita. Tällä kertaa pappi kertoo miehestä nimeltä Nooa. Uppo-Nallea alkaa kuitenkin nukuttaa kesken kaiken ja niinpä kolehtihaavin saapuessa kohdalle hän hämmentyneenä nappaa haavista rahaa sen sijaan, että panisi sinne isoäidin antaman markan. Järkevä Reeta korjaa tilanteen. Lopuksi vielä virrenveisuusta tulee melko persoonallista, kun Laulava Lintukoira ja Uppis laulavat ihan omia virsiään.

Erityisen mukavaa kirkkotarinassa oli ympäristön leppoisa suhtautuminen tilanteeseen. Perheen aikuisia kyllä nolotti jonkin verran, mutta seurakuntalaiset vain katsoivat hämmästyneinä ja pappi taputti lopuksi Laulavan Lintukoiran päätä ja sanoi pääasian olevan, että he olivat mukana messussa.

Elina Karjalainen on epäilemättä joskus käynyt lasten kanssa kirkossa. Jospahan itsekin osaisi suhtautua pieneen hämminkiin yhtä leppoisasti.

On kuitenkin jotenkin lohdullista huomata, etten ole ainoa, joka toisinaan hermoilee lasten käyttäytymisestä kirkossa. Eilen facebookissa tuttavani, joka on itse pappi, pohdiskeli, onko tervetullut messuun lasten kanssa. Oli mielenkiintoista lukea hänen saamiaan kommentteja aiheesta. Toki tällä kertaa oli kyseessä tavallisesta poikkeava messu, eli Eero Huovisen läksiäismessu.