Ensi viikonloppu on se viikonloppu, jolloin en ole menossa hiljaisuuden retriittiin, vaikka haluaisin. Itse asiassa, seuraavakin viikonloppu on sellainen viikonloppu. Molempina viikonloppuina olisi nimittäin ollut retriittejä tarjolla, mutta olen valinnut toisin. Olen priorisoinut muita asioita, kuten esimerkiksi perhettäni ja jouluvalmisteluita (ja siinä sivussa työpaikan pikkujouluja, jouluostoksia, ystäviäni, kauneimpia joululauluja ja siivoamista. Luetellut asiat eivät kuitenkaan ole tässä tärkeysjärjestyksessä).

Työssäkäyvänä perheenäitinä joutuu usein asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Periaatteessa se on helppoa - perhe on tärkein ja kaikki muu tulee perheen jälkeen - mutta käytännön tilanteissa se on usein hankalaa. Esimerkiksi juuri päätökset ajankäytöstä ovat vaikeita. Mikä on sellainen asia, johon oikeasti tarvitsee käyttää aikaa? Miten paljon aikaa siihen tarvitaan? Entä kun tunnit tuntuvat loppuvan vuorokaudesta - mikä on sellainen asia, jonka voi jättää tekemättä?

Syömisestä ja nukkumisesta tinkiminen kostautuu nopeasti. Töistä ei voi kovin paljon tinkiä ja lasten ja miehenhän piti olla se prioriteetti. Kotitöistä  voi tinkiä ajoittain, mutta lapsiperheessä ei loputtomiin. Perheenäidin vakiotinkiminen onkin usein omat menot: yhteydenpito ystäviin, oma liikunta, aika omalle ajattelulle.

(Ei se tietenkään ihan näin mene. Monta kertaa voisi helposti tinkiä kaikenlaisesta oikeasti turhasta - turhan monesta ruokakauppareissusta viikon aikana, jumittumisesta sosiaaliseen mediaan liian myöhään arki-iltana, työasioiden märehtimisestä kotisohvalla, kun niille ei siellä kuitenkaan mitään voi, turhien tavaroiden pyörittelemiseen kuluvasta ajasta. Samaan aikaan oikeasti tärkeä jää tekemättä: lapsen kuulumiset tulee kuunneltua vain puolella korvalla ja puolison kanssa keskusteleminen jää tunnelmaltaan Oy Perhe Ab:n johtoryhmän kokouksen tasolle.)

On vaikea muistaa, että osa tarpeista on oikeasti toissijaisia - keksittyjä tarpeita. Ja toisaalta, myös itselläni, sillä ihmisyksilöllä, joka minä olen, on oikeita omia tarpeita.

Tästä tuli pitkä johdanto, vaikka varsinainen pointtini oli varsin lyhyt: Olen oivaltanut, että myös hengelliset tarpeet ovat oikeita tarpeita. Ne eivät ole keksitty tai ylimääräinen juttu, vaan jotakin, jota oikeasti tarvitsen. Mikä tarkoittaa, että ehkä niitäkin pitäisi joskus priorisoida?

Aika hurjaa, itse asiassa.