Sain Jobin kirjan loppuun pari päivää sitten. Jotenkin se veti sanattomaksi ja tuntui, että on muutaman päivän raamattutauko paikallaan.

Se on hieno kirja. Nousee ehdottomasti suosikkieni joukkoon Vanhassa testamentissa. Se on psalmimaisen runollinen ja samalla sisällöltään pysäyttävä. Mutta kyllä Jobin ystävien puheet etenkin ovat aika karmaisevia. Noinko me useinkin lohdutamme surevia ja vaikeuksissa olevia?

Jobin ahdinko on varsin totaalista ja hän kuvaa sitä suorin sanoin. Minun henkeni haisee - vaimoni inhoaa sitä, omat veljeni sanovat: "Hän löyhkää." Pahaiset kakaratkin minua halveksivat. Kun nousen seisomaan, he ovat heti ilkkumassa. (19:17-18)

Ahdingolle ei löydy järjellistä syytä ja Jumala on jossakin kaukana: Jos menen itään, ei hän ole siellä, jos länteen - ei merkkiäkään hänestä! Jos menen pohjoiseen, en saa häntä silmiini, jos etelään - en näe häntä! - - - Kaupungissa miehet valittavat, haavoittuneet huutavat apua, mutta Jumala ei rukousta kuule. (23:8-9, 12)

Tämän ahdistuksen rinnalla ystävät jaksavat moittia Jobia hänen olemattomista rikkomuksistaan ja kehottavat tekemään parannuksen!

Sitten Jumala puhuu. Jumala puhuu mahtavana Luojana, hän vyöryttää Jobin eteen koko luomistyönsä ja sitä kautta mahtavuutensa. Myös Jumalalla on sana hallussaan - puheet ovat huikean kauniita. Job on nöyrä ja myöntää näkevänsä Jumalan nyt ensimmäistä kertaa.

Loppu tulee jotenkin töksähtäen. Job saa onnensa takaisin: karjaa, poikia ja tyttäriä. Lopulta hän kuolee korkeassa iässä ja elämältä kyllänsä saaneena.

Googlettelin Jobia hiukan ja useimmat nettilähteet tuntuivat olevan yksimielisiä ainakin siitä, että kirjaa on vaikea tulkita. Pahan ongelma mainitaan sen aiheeksi: onko paha itsenäinen vai jotakin, mitä Jumala sallii - Jobin kirjan mukaan siis jälkimmäistä. Minulle Jobin kirja puhuu ehkä kuitenkin enemmän siitä, ettei pahoille tapahtumille elämässä välttämättä ole ihmisen näkökulmasta järjellistä syytä. Pahaa tapahtuu vaikka itse yrittäisimme elää hyvin. Ihmisen ihmisyys ja arvo ei siitä kuitenkaan alene.