Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!
Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä,
jolla hän itseään rasittaa auringon alla?
Sukupolvi menee, sukupolvi tulee,
mutta maa pysyy ikuisesti.
Aurinko nousee, aurinko laskee,
kiirehtii nousunsa sijoille ja nousee taas.
Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen,
kiertää kiertämistään,
ja samalle kierrolleen tuuli palaa.
(Saarn. 1:2-6)

Saarnaaja osasi kirjoittaa mutta aika rankkaa luettavaa hänen tekstinsä on. Saarnaajan mielestä rikkaus on turhaa, menestys on turhaa, nainen on pahasta ja elämä ylipäätään varsin epäreilua. Kuolemakaan ei varsinaisesti lohduta vaan onnellisimpia ovat kuolleina syntyneet.

Minä itse olen elämäntilanteessa, jossa joskus kyllä väsyttää kovastikin ja moni asia tuntuu turhalta - mutta kaiken turhaksi tuomitsemiseen ei yksinkertaisesti ole varaa. Se ei olisi reilua lapsiani kohtaan. Saarnaajan kirjaa lukiessa tuntuikin melkoinen taakka harteilla: kyllä, tämä on kiinnostava teksti, ja ei, tähän kaveriin en aio samastua.

Merkillistä kyllä minun mielestäni kirjassa on myös paljon lohdullisuutta. Vaikka kaikki onkin turhaa, neuvoo Saarnaaja ihmistä kuitenkin iloitsemaan vuosistaan. Ja vaikka hurskas saattaa hukkua ja pahaa tekevä syntinen elää pitkään ja menestyksellä, kehottaa Saarnaaja kunnioittamaan Jumalaa. Kolmannen luvun runo on umpituttu mutta suorastaan hypnoottisen hieno:

Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on syntyä
ja aika kuolla,
aika on istuttaa
ja aika repiä maasta,
aika surmata
ja aika parantaa,
aika on purkaa
ja aika rakentaa,
aika itkeä
ja aika nauraa,
aika on valittaa
ja aika tanssia,
aika heitellä kiviä
ja aika ne kerätä,
aika on syleillä
ja aika olla erossa,
aika etsiä
ja aika kadottaa,
aika on säilyttää
ja aika viskata menemään,
aika repäistä rikki
ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti
ja aika puhua,
aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.

(3:1-8)

Kannatti lukea.