Eilen kävin punaisella puukirkolla iltamessussa. Se ei ollut mikä tahansa messu, vaan 93-vuotiaan seurakunnan viimeinen messu ikinä. Rakettien räiskyessä puolilta öin punaisen puukirkon nimeä kantava seurakunta lakkasi olemasta.

Oli kaunis messu. Olen iloinen, että pääsin paikalle. Väkeä ei ollut valtavasti, mutta tuttuja kasvoja suuri osa, kuten varmaan odottaa saattoi. Kirkkoherra totesi heti alussa ääneen, että hautajaistunnelmaa ei tavoitella, mutta haikea hetki oli siitä huolimatta. En osaa sitä tarkemmin kuvata - mutta aika outo tunne oli messusta lähteä uudenvuodenvalvojaisiin, joissa muut eivät haikeuttani jakaneet.

Loppumusiikkina sellolla ja uruilla soitettu Järnefeltin kehtolaulu soi korvissa vielä pitkään.

***

Samaisten rakettien yhä räiskyessä kaupunginosan nimeä kantava uusi seurakunta aloitti olemassaolonsa. Sitä juhlittiin puoliltapäivin messussa tiilikirkolla. Messua oli valmisteltu isolla joukolla, tekijöitä oli paljon, eikä suotta: kirkko oli melkein täysi. Pellavatukka ja isänsä jäivät vielä kotiin torkkumaan, mutta Ritari Yrjänä ja Neiti Kevät olivat mitä suurimmassa määrin messun tekijöitä. Neiti Kevät oli mukana lukemassa esirukousta ja sudenpentuasuinen Ritari Yrjänä keräämässä kolehtia.

Tämäkin messu oli hieno: hieno tunnelma, paljon musiikkia, hyvät virret ja jotakin enemmän, jota en osaa sanoiksi pukea.

Äidin arvio on toki subjektiivinen, mutta olen varma, että Neiti Kevät sulatti kaikki sydämet rukoillessaan heleällä äänellään pienten lasten, kotien ja eläinten puolesta. Yhtälailla olen varma, että Ritari Yrjänä murskasi sydämiä jo ennen messua odottelemalla vieressäni kirkon eteisessä totisena ja kättelemällä arvokkaasti niin äitinsä tuttavia kuin satunnaisia aivan vieraitakin ihmisiä. Sitäpaitsi hän suoriutui mainiosti vastuullisesta tehtävästään!

***

Ritari Yrjänä sulatti myös äitinsä sydämen: Uuden testamentin lukukappaleena oli 1. Joh. 5:1-5:

 Jokainen, joka uskoo, että Jeesus on Kristus, on syntynyt Jumalasta, ja jokainen, joka rakastaa isää, rakastaa myös hänen lastaan. Siitä me tiedämme rakastavamme Jumalan lapsia, että rakastamme Jumalaa ja noudatamme hänen käskyjään. Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa. Kaikki, mikä on syntyisin Jumalasta, voittaa maailman. Ja tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme. Kuka sitten on voittanut maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan poika?

Kirkkoherra Hannu oli ehtinyt lukea vain ensimmäisen jakeen, kun Ritari Yrjänä kääntyi kasvot loistaen minun puoleeni ja kuiskasi:

Äiti, minä RAKASTAN isiä!

Olen jostakin syystä sattunut saamaan kertakaikkiaan aivan suunnattoman suloiset lapset. Olen heistä vilpittömän kiitollinen!