Istuin eilen illalla juhlissa pöytäseurueessa, jossa oli monta innokasta Tuomas-yhteisön jäsentä. Pöytäseurueen jäsenet olivat minulle etupäässä vieraita, mutta mukavien ihmisten seurassa keskusteltavaa silti löytyi. Kirkkoon ja uskontoon liittyvät aiheet nousivat useaan otteeseen pinnalle. Jossakin vaiheessa iltaa muuan nuori nainen kertoi helluntailaistuttavastaan, joka oli todennut luterilaisesta jumalanpalveluksesta jotakin tämän tapaista:

Luterilaisessa messussa ollaan niin kuin sanottaisiin Pyhälle Hengelle: Älä sinä sitten tule tänne häiritsemään!

Lausahdus nauratti kovasti ja sain vaikutelman, että pöytäseurueemme enemmistön mielestä tämä saattoi olla totta tavallisessa messussa, mutta ei sentään Tuomas-messussa.

Tässä kohtaa teen tunnustuksen: En ole koskaan oppinut Tuomas-messun ystäväksi. Minusta siellä touhutaan aivan liikaa - toivottamalla rauhaa vieressä istuville ynnä muuta. Millainen on helluntailainen jumalanpalvelus, sitä en oikein osaa kuvitellakaan.

Nyt en missään tapauksessa tarkoita, etteikö Tuomas-messu olisi mielestäni hyvä olemassa - niille, jotka siitä pitävät. Tiedän, että monille se on hyvin tärkeä. Itse kuitenkin vierastan sitä. Kun menen messuun, haluan olla rauhassa. (Ainakin muilta kuin lapsiltani. ) Tervehdin mielelläni tuttuja nyökkäyksellä ja hymyllä ja juttelen erittäin mielelläni heidän kanssaan jälkikäteen kirkkokahveilla, mutta itse messussa haluan vain varsinaisen asian paljaaltaan.

Suurimmat hengelliset kokemukset syntyvät mielestäni yksinkertaisuudesta ja pienistä eleistä. Pitää olla tarpeeksi hiljaista, että kuulee, kuinka Pyhä Henki puhuu.