Eilen oli viimeinen Hiljaisuutta arjessa -ryhmän viidestä tapaamisesta. Mitä jäi käteen?

Ensinnäkin, konsepti toimi. Hiljainen tunti arki-iltana oli arvokas hetki ja antoi paljon osallistujille. Näin koin itse ja näin sanoivat myös ryhmän ahkerimmat osallistujat. Ryhmässä hiljaa istuminen antoi kannustimen ottaa aikaa hiljaisuudelle. Merkillisellä tavalla ryhmäläisistä tuli myös tuttuja keskenään, vaikka emme tosiaan juuri puhuneet toisillemme ja ensimmäisellä kerralla kerrotut etunimetkin ovat jo unohtuneet.

Toisaalta, päätimme ennalta lyhyen keston ryhmälle, jotta siihen olisi helpompi sitoutu, mutta ryhmäläiset eivät sitten kuitenkaan sitoutuneet edes noihin viiteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla meitä oli kahdeksan - viimeisellä neljä. Yksi kävi vain kerran, kaksi kahdesti, loput sitten useamman kerran. Sitäkin kysyttiin, voitaisiinko ryhmää jatkaa tästä suoraan vaikka jouluun asti, mutta olisiko meillä ryhmää, joka jatkaisi? Mietimme jatkoa, mutta tuskinpa jatkuvaa viikottain tapaavaa ryhmää on toistaiseksi tulossa.

Kolmanneksi, kun kokeilee uutta, ei koskaan pidä masentua siitä, jos siinä menee jokin pieleen ensimmäisellä kerralla. Yhden kokeilun perusteella ei voi päätellä, ettei seurakuntamme alueella olisi mielenkiintoa tämän tyyppiseen toimintaan. Ehkä kokeilemme uuden jakson paaston aikana, tai sitten mietimme harvemmin, vaikka kerran kuussa, kokoontuvaa ryhmää. Tuntuu myös, että ryhmän pitäisi liikkua enemmän seurakuntalaisvetoiseen suuntaan, jos toiminta on näin pienimuotoista. Ehkä joka tapauksessa. En kuitenkaan taida itsekään olla valmis vetämään ryhmää tästä ikuisuuteen - jaksottaminen olisi helpompaa.

Pikkuisen sekalaiset fiilikset tänään.