Pyhäinpäivänä on tapana muistella edesmenneitä rakkaita. Itselläni ovat yleensä päällimmäisinä ajatuksissa täti, anoppi ja isäni äiti. Muistelen mielelläni myös kolmea muuta isovanhempaani, vaikka muistan heistä kovin vähän. 

Molemmat isoisäni kuolivat ollessani vain kaksivuotias. Äitini äiti kuoli vuotta myöhemmin. Syystä tai toisesta minulla on kummastakin isoisästä arvokas väläysmuisto - muistan pienen hetken heidän kanssaan. Äidinäidistäni eli mummista sen sijaan en ole pystynyt muistamaan mitään. Ja nyt tulee se tarina:

Olipa kerran muuan vaari ja muuan mummi. Itse asiassa, he eivät olleet vielä mitään vaareja ja mummeja vaan helsinkiläinen, keski-ikäinen pariskunta, kolmen nuoren naisen vanhemmat.Vaarilla oli oma yritys, jonka eteen mummikin oli tehnyt paljon työtä. Yritys oli kasvanut ja he olivat vaurastuneet. Elämässä oli takana vaikeita aikoja: perheen poika, isän ylpeys ja äidin ilo, oli kuollut pari vuotta sitten.  Oli 60-luvun loppu.

Vaarilla oli pitkään ollut haave. Torpan poika halusi oman talon, vieläpä hienolle alueelle meren rantaan. Talo rakennettiin, ja vaari ja mummi sekä nuorin tytär muuttivat sinne asumaan. Se oli hieno talo - oikein todella hieno - mutta onni ei palannut perheeseen. Mummi suri ainoaa poikaansa vuodesta toiseen. Hyviäkin asioita tapahtui: syntyi lapsenlapsi, sitten toinen - minä - ja kolmaskin. Samaan aikaan vaari sairastui ja sitten kuoli. Hän ehti asua haaveittensa talossa vain kaksi vuotta. Mummin terveys murtui pian tämän jälkeen ja hänkin kuoli, vuosi miehensä jälkeen.

Rakkaudella rakennettu talo joutui vieraiden ihmisten kodiksi eikä meillä mummin ja vaarin sukulaisilla ollut sinne enää asiaa. Sieltä jäi toki valokuvia. Kuvissa vieraat ihmiset seisoivat olohuoneessa skoolaamassa vaarin 60-vuotispäivän kunniaksi tai pappi kastoi pikkuveljeäni siinä samassa huoneessa. Pari kuvaa oli pihalta, jossa minä leikin hiekkalaatikolla. Tiesin, missä talo oli, ja osoitin sen joskus ohiajaessa miehelleni.

Muutama vuosi sitten talo tuli myyntiin. Sattumalta kävi niin, että sen osti mieheni työkaveri. Kun mieheni ymmärsi, minkä talon työkaveri oli ostanut, hän kysyi, josko saisimme tulla katselemaan paikkoja. Saimme luvan, ja kävimme paikan päällä ennen kuin talo remontoitiin.

On vaikea kuvailla, miltä tuntui kävellä talolle ensimmäistä kertaa 30 vuoteen. En muistanut paikasta mitään muuta kuin mitä valokuvista tiesin. Kuitenkin, jo taloa lähestyessä tunsin merkillistä tuttuutta. Paikka oli sittenkin tuttu, oikein todella tuttu, vaikka katselinkin sitä eri korkeudelta. Pihalta löytyi aidan koriste, joka oli tuttu - vaikka sitä ei löydy valokuvista. Eteisen naulakon tunsin myös. Luulen, että olen keikkunut siellä pikkutyttönä tai ehkä leikkinyt piilosta. Olohuoneessa sekoittuivat valokuvien muistot omiin muistoihin, mutta talon yläkerrasta ei ollut valokuvia. Yläkerrassa oli joitakin ihan vieraita huoneita, mutta portaiden yläpäästä osasin suunnistaa aika sokkeloisen reitin suoraan mummin makuuhuoneeseen ja terassin ovelle.

Terassilta pääsi hiekkalaatikolle - sille samalle, joka oli valokuvassa. Huone, jossa ovi oli, oli selvästikin makuuhuone. Vasemmalla seinustalla oli ovi pieneen pukeutumishuoneeseen ja sen takana kylpyhuoneeseen.

Kun astuin sisälle tuohon pieneen pukeutumishuoneeseen, tunsin huoneessa merkillisen läsnäolon sekä lempeyden ja onnen tunteen. Siinä aivan edessäni, peilin ääressä, oli joku, joka rakasti minua kovasti. Tietenkään häntä ei voinut nähdä, mutta tunsin hänet - tai sitten muistin, miten hän oli ollut siinä 30 vuotta aikaisemmin.

Myöhemmin tarkistin äidiltäni, että nämä olivat tosiaan olleet juuri mummin huoneita. Mummilla oli ollut tapana istua juuri siinä kohdassa, jossa koin tämän merkillisen kokemukseni.

Ymmärtääkseni mummi oli viimeisinä vuosinaan aika masentunut. Vaarin kuoltua hän oli epäilemättä myös yksinäinen. Tuolla tyhjässä pukeutumishuoneessa seistessäni hän kuitenkin kertoi minulle vuosikymmenten takaa, että minä, silloin kolmevuotias tyttärentytär, olin ollut hänelle ilon aihe ja rakas. Otin tiedon kiitollisena vastaan. Sain aikuisena muiston mummistani.

Tämä ei ole kummitusjuttu. Järki - tai luonnontieteilijä - sanoo myös, ettei tällainen kokemus todista yhtään mitään, suuntaan eikä toiseen, kuolemanjälkeisestä elämästä. Tämä on helposti selitettävissä muistin merkillisillä kiemuroilla.

Sydän puolestaan on iloisen vakuuttunut, että mummi on edelleen olemassa jossakin, jollakin tavalla, ja nyt hänellä on hyvä olla.